Koska kertavuotisella ”älä osta mitään päivällä” ei ole minkään sortin merkitystä ja yritykset ”älä osta mitään vuodesta” ovat kerta toisensa jälkeen luisuneet penkin alle viimeistään maaliskuun korvilla, päätin julistaa itselleni alkaneeksi ”älä osta mitään puoleen vuoteen” -projektin. Se alkoi heinäkuun ensimmäisenä päivänä ja jatkuu – kyllä, tällä kertaa olen täysin vakuuttunut siitä – vuoden loppuun saakka.

Aikaisemmista yrityksistä viisastuneena olen jo alunperinkin antanut itselleni pieniä myönnytyksiä asian suhteen. Ruokaostoksissa en halua kitsastella. Enkä leffa- tai teatterireissuissa. Enkä varsinkaan konserteissa. Tai matkoissa. Kuten en muissakaan aineettomissa elämyksissä. Nilkkasukkia tai alusvaatteita en ala parsimaan, joskin toisaalta olisin ihan hemmetin hämmästynyt, jos saisin koko sukka- ja alusvaatevuoreni kulumaan puhki puolessa vuodessa. Uuden, minkä tahansa, saan ostaa rikkoutuneen tilalle vain, jos se on välttämätön ja tuplakappaletta ei kaapista entuudestaan löydy, tyyliin mikroaaltouuni tai vessan peili. Ostoslistalle saavat niin ikään jäädä muille tarkoitetut synttäri- ja joululahjat sekä kummilasten reissutuliaiset.

Vaikka päätös projektista syntyi nopeasti, olin sitä alitajuisesti kaiketi jo jonkin aikaa ennakoinut. En siis siten, että olisin alkanut ostosteni kanssa himmailemaan, vaan päinvastoin. Ei se kai silkkaa sattumaakaan ole, että ostin uudet talvisaappaat hetikohta juhannuksen jälkeen… Ja parit uudet pussilakanat, viisi tunikaa, muutaman mekon, kävelykengät, kaksi muistikirjaa, yksisarvisteemukin ja muistaakseni jotain muutakin pientä ihan sillä samaisella jussin jälkeisellä viikolla. Ai niin, vanhasta teesihdistä tehtyä kaulakorua ei sovi unohtaa! En tunnusta kärsineeni shoppailumaniasta, ainakaan pahasta sellaisesta, mutta tuon ostosvuoren jälkeen iski kyllä shoppailukrapula. Mitään yksittäistä ostosta en kadu, mutta yhtäkään noista en olisi oikeasti tarvinnut. En edes teemukia – ja c’mon, siinä on sentään sarvi..! 🙂

Uutta vaatevuorta kaappiin sommitellessani (ja siinä pienen porsaan lailla hikoillessani) oivalsin ties monennenko kerran, ettei touhussa ole mitään järkeä. Sillä erotuksella aikaisempaan, että nyt päätin toimia, enkä vain tuumailla. Kierrätykseen lähti samantien kaksi säkillistä tavaraa. Silti kaappi on edelleen niin täynnä, etten huomaa sieltä puuttuvan mitään. Tämä päätös saa luvan pitää myös vuodenvaihteen jälkeen: jos jossakin absoluuttisessa pakkoraossa joudun ostamaan itselleni uuden vaatteen, vaikkapa matkalaukun kadotessa reissussa, kaapista lähtee jokaista ostettua vaatekappaletta kohden kaksi vastaavaa kiertoon. Uusien housujen vaihtariksi ei siis kelpaa sukkapari, vaan mekko mekosta, farkut farkuista -periaatteesta pidetään kiinni.

Pala kakkua, sanoi joku. Miksi ihmeessä, kysyi toinen. Siksi, koska mä voin. Yhtä lailla kun voin suhteellisen hyvällä omallatunnolla ostaa, voin tehdä valinnan olla ostamatta. Lienee tosin helpommin sanottu kuin tehty… Vielä tässä heinäkuun ensimmäisen viikon puolessa välissä homma tuntuu helpolta, siitäkin huolimatta, että ihan mukavat lomarahat rapsahtivat juuri tilille. Mutta onko fiilis edelleen sama, kun loppukesällä ollaan lomareissulla Lontoossa? Tai kun syksyllä yritän olla tarttumatta maltalaisten pikkupuotien ovenkahvoihin? Aivan varmasti ei ole. Koska shoppailu on kivaa. Peukut pystyyn, että seuraavan puolen vuoden aikana opin huomaamaan, että myös shoppailematta jättäminen on kivaa.

Onko Lilyn lukijoissa muita shoppailulakossa olevia?

Voit seurata blogiani myös Bloglovinissa!