The Impostor
Impostor syndrome, suomeksi huijarisyndrooma. Kaikkia sukupuolia, mutta tutkimusten mukaan pääasiassa naisia, piinaava ja pahimmillaan todella lamaannuttava vaiva. Pelko siitä, että hetkenä minä hyvänsä kaikki tajuavat että olen huijari, fake, impostor. Että saavutukseni eivät ole ansaittuja tai aitoja. Etten ole sitä, mitä muut kuvittelevat minun olevan.
Käyn läpi näitä tuntemuksia ja ajatuksia koko ajan. Lähes päivittäin. Pidän yllä kulisseja, joiden takana vallitsee kaaos. Ei hallittu kaaos, vaan täysin hallitsematon. Ruma, pelottava, sekasortoinen, ahdistava kaaos. Lähes joka hetki minusta tuntuu siltä, että kulissit sortuvat hetkenä minä hyvänsä ja se kaikki minkä olen yrittänyt niin piilottaa tulee päivänvaloon. Paljastun huijariksi.
Olen myös vakuuttunut siitä, että kukaan muu ei ole huijari. Että kaikilla muilla on elämän langat tiukasti käsissä, ja he ohjailevat elämäänsä vakaalla ja määrätietoisella otteella. Tuo äiti tuossa, jolla on tukka hyvin ja kauniit vaatteet päällä – hän näyttää varmasti aina noin huolitellulta. Hän pitää huolta itsestään pikkulapsiarjen keskelläkin. Hän ei anna itsensä rupsahtaa. Tuo nainen tuolla, hänellä on läppäri edessä – hän ei varmastikaan tuhlaa aikaa Facebookissa, vaan tekee jotain todella uraa uurtavaa. Kirjoittaa kirjaa, tekee väikkäriä, koodaa jotain uutta maailmaa muuttavaa sovellusta. Tuon äidin lapset ovat niin rauhallisia, he eivät varmasti koskaan karju ”ÄITI ON TYHMÄ!!” ruuhkabussissa, tai heitä ruokalautasta lattialle. Tuo nainen kuntosalin ikkunassa juoksumatolla, hän varmasti urheilee joka päivä ja syö terveellisesti, hänen kehonsa ja mielensä ovat varmasti täydellisessä harmoniassa ja balanssissa koko ajan ja aloittaa ja lopettaa päivänsä aurinkotervehdyksellä ja lehtikaali-spirulina-chia smoothiella. Että namas-vitun-te!
Mutta. Tietysti tiedän, ettei asia ole niin. Tiedän, että meistä jokainen kantaa taakkoja jotka eivät näy ulos päin. Tiedän, ettei sosiaalisessa mediassa jaettu todellisuus ole koko totuus – ja joskus ei totta ollenkaan. Ja sorrun siihen itsekin – asioiden kaunisteluun, sekasotkun rajaamiseen kuvan ulkopuolelle, puolitotuuksien kertomiseen. Mietin, miltä elämäni näyttää ulkopuolisen silmin, ja varsinkin somessa se varmasti näyttää aika paljon paremmalta kuin todellisuus. Hiljattain sain siitä muistutuksen, kun jaettuani uutiset tulevasta muutostamme (olemme muuttamassa Denveriin, Coloradoon!) sain viestin vanhalta opiskelutoverilta joka onnitteli meitä muutosta ja sanoi viestissään: ”teidän perhe on niin kaunis ja onnellinen, ja teidän elämää on niin ihana seurata!”
Ja sitten tajusin, että jollekin toiselle minä saatan olla se jonka elämä vaikuttaa ulospäin ihanalta ja ihmeelliseltä. Tuskin täydelliseltä – mutta kadehdittavalta. Ja elämässäni on paljon kaunista ja ihanaa, sellaista jota en koskaan vaihtaisi pois – mutta aika paljon kaikkea muutakin. Päivittäin koen olevani huono äiti, huono vaimo, huono nainen, huono feministi, huono sitä ja huono tätä. Menetän hermoni ja huudan lapsille. Kiukkuilen puolisolle turhanpäiväisistä asioista. Haluan muuttaa elämäntapojani, mutten oikeasti jaksa nähdä vaivaa, joten en tee muutoksia. Menen (liian) usein sieltä missä aita on matalin lastenkasvatuksessa. Sen sijaan että olisin vilpittömän onnellinen kanssasisarten saavutuksista ja menestyksestä, tunnen kateutta: miksi minä en osaa/voi/jaksa/pysty samaan? Olen huutanut – ei, karjunut – lapselleni niin kovaa, että hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja sanoi kyyneleet silmissä: äiti, minua pelottaa. Silloin maailmani sortui palasiksi -ja silloin päätin, että joidenkin asioiden oli muututtava. Ja hain apua. Siitä prosessista kerron lisää tulevissa kirjoituksissa.
Joten. Jotta ei tarvisi pelätä kulissien sortumista, ajattelin ruveta purkamaan niitä ihan omin käsin – pala palalta. Näitä teemoja yritän siis tässä blogissa purkaa ja käsitellä: naiseuden sietämätöntä vaikeutta. Yhteiskunnan paineita. Itse luotuja paineita ja odotuksia. Feministisiä aiheita. Äitiyden myötä tullutta identiteettikriiseilyä. Vanhemmutta, parisuhdetta, minuutta. Ja kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt piilottaa ja salailla – mutta mikä on kenties sitä aidointa ja oikeinta elämää. Olen kaivannut kirjoittamista kipeästi, mutta lykännyt sen aloittamista koska olen ajatellut: kuka olisi kiinnostunut lukemaan minun ajatuksiani? En oikeasti osaa kirjoittaa, olen vain huijannut kaikkia. Eihän minulla ole mitään julkaisemisen arvoista sanottavaa. Huijarisyndrooma ottaa vallan, lamaannuttaa, pysäyttää.
Nytkin, kun pitäisi painaa ”julkaise”, epäröin. Tämä on ihan tyhmää, turhaa, noloa. Ahdistaa. Kurkkua kuristaa. Pelottaa. Kämmenet hikoavat.
/julkaise blogipostaus/.