Ihminen tarvitsee ihmistä

Kun aloitin uuden blogin kirjoittamisen, ajattelin että ”kyllä se yksi blogi siinä muun arjen ohessa kulkee mukana!” Vaan kuinkas kävi – elämä tuli blogin kirjoittamisen tielle.

Viimeisestä kirjoituksesta on vierähtänyt aika tasan viisi kuukautta, ja siihen aikaan on mahtunut paljon. Paljon pikkulapsiperheen arkea, kakkavaippoja, pyykkivuoria, riitoja ja rakkautta, litratolkulla kahvia, hikeä ja kyyneliä – sitä tavallista jokapäiväistä elämää. Mutta siihen on mahtunut myös muuta. Menetyksiä, kuolemaa, syntymää, ja suuria muutoksia. Näistä kokemuksista kirjoitan kenties hieman enemmän joskus – mutta en juuri nyt. Nyt haluan kirjoittaa ihmisistä.

Meidän perhe, eli minä, puolisoni, ja lapsemme (4.5v ja 19kk) muutimme helmikuussa Atlantin toiselle puolelle Yhdysvaltoihin. Uusi kotipaikkamme on Denver Coloradon osavaltiossa, komeiden Kalliovuorten kupeessa. Tulevissa kirjoituksissa tulen kertomaan enemmän elämästä ja arjesta täällä, joten jos lapsiperhearjen pyörittäminen rapakon takana kiinnostaa, pistä blogi seurantaan!

Sanoin, että perheemme muutti tänne – mutta itse asiassa vain osa perhettämme muutti tänne. Minun mielestäni perheemme on todella paljon suurempi kuin me neljä, ja iso osa tuota perhettä jäi sinne Suomeen. Sinne jäivät rakastavat vanhempani, lasteni isovanhemmat, jotka ovat kuin varavanhempia lapsilleni ja äärimmäisen tärkeä ja suuri osa meidän elämää. Sinne jäivät siskoni perheineen, mukaanlukien lasteni serkut jotka ovat heille kuin sisaruksia. Suomeen jäi lasteni isomummi, ihana elämää täynnä oleva henkilö joka jätti tämän maailman Naistenpäivänä 8.3.2018, kolme viikkoa lähtömme jälkeen – ja alle kaksi kuukautta sen jälkeen kun olimme joutuneet jättämään hyvästit siskoni puolisolle, neljän upean lapsen isälle. Ja sinne jäi niin monta rakasta, tärkeää ystävää, joiden läsnäolo arjessamme erityisesti näiden viimeisten raskaiden kuukausien aikana on ollut aivan korvaamatonta.

Ehkä siksi lähteminen ja tuntemattomaan hyppääminen olikin tällä kertaa erityisen vaikeaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun jätin tutun ja turvallisen ympäristön ja aloitin elämän jossain vieraassa ja uudessa paikassa, mutta tämä oli ehdottomasti kaikkein vaikein ja raskain kerta. Suoraan sanottuna en oikeastaan olisi halunnut lähteä. Siitäkin kirjoitan lisää toisessa tekstissä. Mutta sen lisäksi, nyt tuon meidän suuren perheen ja verkoston jättäminen taakse oli erityisen vaikeaa. Osittain se johtui varmasti siitä, miten paljon surua ja menetystä viime kuukausiin on kuulunut ja kuinka kaikki se on korostanut perheen ja rakkaiden ihmisten merkitystä elämässämme. Mutta sen lisäksi huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän haluaisin rakentaa kaikkea sitä aina uudestaan. Olen sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut ihminen, ja tutustun uusiin ihmisiin yleensä varsin vaivattomasti ja helposti – mutta nyt suoraan sanottuna tuntui siltä, että en jaksa. En halua hymyillä vieraille leikkipuistossa ja aloittaa small talkia jostain turhasta. En jaksa ”markkinoida” itseäni muille. En jaksa joka päivä yrittää tulkita niitä tilanteita missä joku ystävällisesti sanoo ”we should get together some time!”, ja selvittää onko tämä nyt sellainen tilanne missä tuo toinen ihan oikeasti tarkoittaa että tavataan joskus, vai sellainen tilanne missä he sanovat niin vain ollakseen kohteliaita. Lähdön lähestyessä huomasin ajattelevani, että ei helvetti – en minä jaksa sitä rumbaa enää uudestaan, se kaikki tarvittava on täällä tässä elämässä ja arjessa mikä meillä nyt Suomessa on, enkä halua laskea siitä irti.

Olen asunut ympäri maailmaa monenlaisissa maissa ja kulttuureissa, ja oppinut sen että minulle sillä paikalla ei loppujen lopuksi ole ihan hirveästi väliä sen suhteen kuinka kotoisalta tai omalta joku paikka tuntuu – vaan niillä ihmisillä. Sillä yhteisöllä, johon liitymme. Ja sitä ei voi pakottaa. Kotinsa voi sisustaa vaikka minkä näköiseksi, seinille voi laittaa kuvia omasta perheestä, tutut tavarat löytävät paikkansa kodissa kuin kodissa – mutta yhteisöä, perhettä, ei voi väkisin rakentaa. Joissain paikoissa se muodostuu varsin luonnostaan ja vaivattomasti, ja toisissa taas ei. Ja se siinä muutoksessa pelottaa – että mitä jos en löydäkään tällä kertaa niitä omia ihmisiä, omaa yhteisöä, omaa paikkaani. Mitä jos en kuulu tänne.

Kuulunko tänne sen enempää kuin jonnekin muualle jää nähtäväksi, mutta yksi asia on varma: se perhe, se yhteisö, jonka jätimme Suomeen – se on yhä siellä. Ja me olemme yhä osa sitä. En ehkä voi soittaa äitiä tai kaveria auttamaan lasten kanssa kun arki kaatuu päälle, enkä voi ilmestyä ystävän oven taakse kun kaipaan seuraa, enkä voi tarjoutua itse avuksi arjessa – mutta voin kuitenkin olla yhä tukena niille ihmisille, ja ottaa heiltä vastaan tukea. Vain hieman eri tavalla ja eri muodossa. Ja sen lisäksi, pikkuhiljaa meille on alkanut muodostua myös yhteisö tänne. Ihmisiä, jotka ovat hieman enemmän kuin hyvän päivän tuttuja. Aikuisia, joiden läsnäolo on lapsille tärkeää ja merkityksellistä. Uusia tuttavuuksia, joihin haluan päästä tutustumaan paremmin. Henkilöitä, joista ajattelen: meistä saattaa tulla vielä hyviäkin ystäviä.

Ja vaikka yhä joskus tuntuu siltä että en jaksa tutustua, en jaksa jutella, en jaksa kertoa itsestäni, loppujen lopuksi ystäviä ei voi olla liikaa. Perhe ei voi olla liian suuri. Ja mitä laajemmalle se ulottuu, ja mitä kirjavampi se on, sitä vahvempi ja kestävämpi ja kattavampi on sen tarjoama suoja ja turva. Sitä varmemmin se ottaa kiinni kun jalat pettävät alta. On ollut pelottavaa ja vaikeaa myöntää, kuinka paljon tarvitsen muita ihmisiä jotta meidän oman porukan elämä ja arki toimii ja rullaa eteen päin. On helppoa sortua ajattelemaan, että arjen pyörittämisestä pitäisi selvitä yksin. ”Itse tein lapset ja valinnat, yksin niiden kanssa on pärjättävä” – mutta miksi? Mikä pitäisi pärjätä ilman apuja ja tukiverkkoja? Miksi me ajattelemme, että avun tarvitseminen, pyytäminen ja vastaanottaminen olisi jotenkin.. heikkoa? Häpeä?

img_0312.png

Ihminen tarvitsee ihmistä. Niin se vain on. Eikä se ole heikkoutta, tai mitään mitä pitäisi hävetä. Ja jatkossa aion pyytää ja ottaa vastaan kaiken sen avun ja tuen mitä tunnen tarvitsevani – ja myös tarjota itse apua ja tukea aina kun vain pystyn.

Kuinka onnekkaita me olemmekaan, koska tukiverkkomme on niin suuri ja niin kauniin kirjava ja elämässämme on niin suuri joukko upeita ihmisiä ympäri maailmaa. Kiitos teille kaikille että olette osa sitä <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *