Kun äiti saa omaa aikaa ja käy leffassa…

…valitsee hän tietysti äitiydestä vanhemmuudesta kertovan elokuvan.

No, ei kyllä todellakaan aina valitse, mutta tällä kertaa näin kävi. Olin tällä viikolla ystäväni kanssa leffassa katsomassa paljon julkisuutta viime aikoina saaneen Yösyöttö-elokuvan, joka perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin.

Elokuvassa toimittajana työskentelevä Antti Pasanen (Petteri Summanen) jää yksin vastasyntyneen poikansa kanssa, kun lapsen äiti Pia (Ria Kataja) ottaa taksin synnytyssairaalan pihasta ja karkaa Espanjaan. Melko traaginen lähtökohta siis, mutta siitä huolimatta tarinassa on mukana myös paljon huumoria – kuten elämässä yleensäkin.

Yösyöttö nauratti, itketti ja herätti ajatuksia ja tunteita. Joissain kohdissa vanhemmuuteen, ja etenkin äitiyteen, liittyvät stereotypiat tosin olivat mielestäni aika väsyneitä. Tämä ei kuitenkaan ole elokuva-arvostelu, vaan haluan nostaa esiin muutamia kohtauksia, jotka herättivät ajatuksia ja samaistumisen tunteita.

Tähän väliin SPOILER ALERT, eli jos elokuva on vielä näkemättä, etkä halua tietää sen kohtauksista ja juonenkäänteistä mitään, ei kannata lukea pidemmälle. En spoilaa koko juonta, vaan avaan vain hiukan muutamaa yksittäistä kohtausta sieltä täältä.

Me viihdytään parhaiten kahdestaan

Olen sosiaalinen ihminen ja vaalin ystävyyssuhteitani. Etenkin vauvavuotena läheisten ihmisten merkitys kasvoi entisestään. Silti pystyin samaistumaan Anttiin, kun ihmiset hänen ympärillään patistivat häntä menemään neuvolan järjestämään perhevalmennukseen ja leikkipuistoon kotiäitien seuraan, vaikka hän väitti viihtyvänsä parhaiten Paavon kanssa kahdestaan. Kävin itse jonkin verran vauvakerhoissa, ja niissä oli paljon hyvää. Jossain vaiheessa kuitenkin tuntui, että ei vaan jaksanut enää sitä samaa. Samoja keskusteluita puolituntemattomien kanssa päiväunista, kiinteiden aloittamisesta, imetysasennoista ja reflukseista. Samoja kysymyksiä ja ihmetteleviä katseita, kun kymmenennen kerran kerroin, että juu, ihan kahdestaan ollaan ja juu, ihan hyvin tää on mennyt.

Ensimmäiset viikot synnytyksen jälkeen täytin kavereiden ja perheen vierailuilla, sillä jotenkin aina jännitti jäädä vauvan kanssa kahdestaan. Mutta mitä enemmän lapsi kasvoi lapsena ja minä äitinä, sitä enemmän aloin tuntea lähes salaseuramaista henkeä hänen kanssaan. Meillä on jotain erityistä, jotain, mitä kukaan muu ei tiedä eikä ymmärrä. Omat kirjoittamattomat sääntömme ja sopimuksemme. Me ollaan tiimi.

Omaa aikaa hammaslääkärissä

Okei, hammaslääkärissä käymisestä en sentään ole vieläkään oppinut nauttimaan. Alkoi silti naurattaa, kun Antti selitti hammaslääkärin tuolissa, kuinka oli ensimmäistä kertaa poissa vauvan luota ja yritti siksi nauttia olostaan. Muistan, kun jätin lapseni ensimmäistä kertaa muutamaksi tunniksi vanhempieni hoiviin ja lähdin rapujuhliin. Ensimmäinen kerta oli sekoitus yllättäviä tunteita, mukana oli syyllisyyttäkin. Vaikka halusin nauttia ja pitää hauskaa, tuntui, kuin olisin aivan väärässä paikassa väärään aikaan. Vilkuilin puhelinta ja mietin, mihin aikaan olisi hyvä mennä takaisin.

Nykyään työkaverini ihmettelevät, kun suhtaudun jokaiseen työmatkaan kuin ilmaiseen lomareissuun. Uskomatonta! Saan nukkua ihan yksin hotellissa ja kävellä rauhassa kaupungilla töiden jälkeen, ilman että on minuuttiaikataulu ja kiire seuraavaan paikkaan. Olen nykyään myös paljon parempi juhlija ja seuranainen kuin ennen lapsen saamista. Silloin baarissa tai ravintolassa ystävien kanssa istuminen oli jokaviikkoista elämää, mutta nyt nuo illat ovat arvokkaita erityistilaisuuksia. Nykyään lähden ulos harvoin, mutta jaksan helposti tanssia 4 tuntia putkeen ja lähteä sen jälkeen vielä jatkoille katsomaan auringonnousua ja tyhjentämään ringissä halpaa laivalta tuotua punaviinipulloa.

Rakkaus voittaa vihan

Elokuvan ehdottomasti koskettavin kohtaus oli se, jossa Paavon äiti Pia ilmestyi pojan 1-vuotissyntymäpäiville, ja ilmoitti haluavansa sittenkin olla mukana tämän elämässä, ainakin joskus. Kaikki Antin sisälle patoutunut viha, suru, pettymys ja väsymys purkautui, ja Pia saikin ymmärrettävästi kuulla kunniansa. Antti marssi tuohtuneena takapihalle, missä näki poikansa. Hän veti syvään henkeä ja sanoi: ”Tuolla on yksi täti, joka haluaa tavata sut.”

Tuo kohtaus osoitti kauniimmalla mahdollisella tavalla sen, että vaikka me vanhemmat käyttäydymme typerästi, vihaamme, halveksumme ja uhriudumme, emme voi antaa noiden tunteiden kasvaa niin suuriksi, että emme enää näe kokonaiskuvaa. Sitä, miten meidän tulee toimia, jotta kaikki menisi lastemme kannalta parhaalla mahdollisella tavalla nyt ja tulevaisuudessa. Ja sitä, millaisia tekoja meidän on vältettävä, jotta emme omissa tunnemyrskyissämme vahingossa vahingoita heitä. Ja jos ei kykene muuhun, kannattaa vain tehdä niin kuin Antti Pasanen; purra hammasta ja vetää syvään henkeä.

P.S. Valitsin tuon artikkelin kuvan sen takia, että mulle tuli siitä mieleen omat ensimmäiset kaksi kuukauttani vauvan kanssa. Meillä oli aika paljon ongelmia imettämisen kanssa, sekä minulle että lapsella, mikä johti siihen, että hän valehtelematta söi iltaisin kello 18-01 yhteen menoon, muutamia 5-10 minuutin levähdystaukoja lukuun ottamatta. Aina vähän ennen kuutta aloitin jokailtaisen rituaalini, jossa keräsin sohvan viereen kaiken mahdollisen, mitä hypoteettisesti saattaisin 7-tuntisen imetysmaratonini aikana tarvita – ruokaa, karkkia, pähkinöitä, vesipulloja, lehtiä, kirjoja, kaukosäätimen, täyteen ladatun puhelimen, puklurättejä, liivinsuojia, maidonkerääjiä….

Kuva © Solar Films / Marek Sabogal

-K