Kun kaikki ei mene niin kuin nuorena ajatteli

Viikonloppuna katsoin 2-vuotiasta tytärtäni, joka ryntäili riemuissaan ympäri Heurekan eläinnäyttelyä, kun SE tunne valtasi minut. 

Se iskee aina välillä, yllättäen. Kesken kiireisimmän arjen tai leppoisan sunnuntaiaamun leikin. Jonkinlainen epäuskon, ihmetyksen ja valtavan ylpeyden tunne. Miten ihmeessä on mahdollista, että tuo mielettömän ihana minityyppi on osa minun elämääni?

Nykyään perinteisiä perhemalleja kyseenalaistetaan aktiivisesti, ja suurimmalle osalle ihmisistä ”normaali” perhe on jo muutakin kuin isä, äiti, kaksi lasta ja kultainennoutaja. Ihanteet ja tottumukset ovat silti meissä syvällä. Vaikka yhä useammalla yli kolmekymppisellä sinkkunaisella on tätä nykyä säästörahasto keinohedelmöitystä varten, tuskin kovin moni heistä vielä kaksikymppisenä suunnitteli yksinhuoltajaksi ryhtymistä. En suunnitellut minäkään. Yksi elämän rikkauksista kuitenkin on, että se harvoin menee suunnitelmien mukaan.

Tulin raskaaksi aika tarkalleen 3 vuotta sitten. Lapseni isä, jonka olin tuntenut vuosia, mutta jonka kanssa en ollut parisuhteessa, teki nopeasti selväksi, että ei halua olla aktiivisesti mukana tämän elämässä. Nykyään hän näkee tytärtään noin kahden kuukauden välein. Olen hyväksynyt asian täysin, mutta minun on vaikea ymmärtää saati arvostaa hänen valintaansa. Olemme kuitenkin ihan hyvissä väleissä.

Päätin, että tästähän selvitään. Alussa asenteeni oli jopa uhoava. Minähän näytän kaikille, että ei ole temppu eikä mikään kasvattaa lasta yksin. Minusta tulisi se äiti, jota muut katsovat ihaillen, jota nuoret naiset osoittaisivat ja sanoisivat, että tuollainen minustakin tulee. Olisin cool, tyylikäs, trendikäs, seksikäs, timmissä kunnossa oleva menevä ja menestynyt äiti, jonka lapsesta kasvaa suvaitsevainen, tiedostava ja sosiaalinen maailmankansalainen. Kuka tässä elämässä miestä tarvitsee?!

Raskauden edetessä uho laantui, vaikkei se kokonaan ole kadonnut vieläkään. Jalat laskeutuivat maanpinnalle ja aloin oikeasti kypsyä ja tottua tilanteeseen. Kasvoin äidiksi, kuten tavataan sanoa. Siinä äidissä, joka olen tänään, on monia piirteitä siitä kuvasta, jota raskauteni alkuhuumassa piirsin mieleeni. Ja lisäksi paljon muuta. Ennenkokematonta epäitsekkyyttä ja rakkautta, jollaista en olisi uskonut itsestäni löytyvän. Pelkoa ja epävarmuutta. Uudenlaista leikkisyyttä ja innostusta. 

Vaikka on päiviä (ja etenkin öitä), jotka ihan mielellään vaihtaisin pois, voin silti rehellisesti sanoa, etten missään vaiheessa ole kokenut yh-arkea ylitsepääsemättömän rankaksi. Tämä on klisee, mutta oikealla asenteella pääsee jo aika pitkälle. Ja lisäksi sillä, että muita vaihtoehtoja ei ole. On pärjättävä.

Olen myös onnekas. Lapsellani on kahdet rakastavat isovanhemmat ja suuri joukko muita tärkeitä aikuisia elämässään. En koe jääneeni paitsi kovin monesta oikeasti merkityksellisestä asiasta, vaikka joskus onkin harmittanut, etten ole päässyt lähtemään kaveriporukan spontaanille viikonloppureissulle Tallinnaan. Jos minulla ei olisi lasta, juhlisin varmaan enemmän, roikkuisin töissä iltaisin pidempään ja kävisin säännöllisemmin kampaajalla. Muuta ei juuri nyt tule mieleen, ja ihan hyvin olen pärjännyt ilman näitäkin iloja.

Tervetuloa blogiini!

-K