Metsän miehet.

Katulampun valo vilkkui säristen, hänen juostessaan pitkin usvaista tietä.
Syystuuli puhaltaa liian avoimesta neulepaidan kaula-aukosta sisään, jota Johanna yrittää kädellään kuroa kiinni.
”Idiootti”, sihahti johanna hymyillen muistellessaan poikaa, joka innokkaasti diskossa repäisi hänet paidasta lähelleen tanssimaan.
Disco oli jotain mitä hän oli odottanut kuin kuuta nousevaa, pääsihän sinne niin harvoin.
Popkornin tuoksu, musiikin jytke bassoineen ja liikkahuoneen lähes tunkkainen, paksu hienhaju oli parasta mitä johanna oli hetkeen saanut kokea.

Johanna pysähtyy hengittämään. Hänellä ei ole kelloa, mutta hän tietää olevansa myöhässä.
Hän oli uppoutunut pojan paidan huppuun, heidän tanssiessaan viimeistä hidasta.
Poika oli tuoksunut jollekin pesuaineelle, ehkä huuhteluaineelle. Hänen ihonsa oli ollut niin silkinpehmeä ja hiukset kuin untuvat. Ja poika halusi tanssia juuri hänen kanssaan.
Se tuntui käsittämättömältä.

He olivat kävelleet yhdessä pihalle odottamaan pojan vanhempia häntä hakemaan ja halanneet pitkään.

”sun vaatteet haisee hassulle, ihanku tupakalle?”
Johanna oli näkevinään pienen irvistyksen pojan suupielessä, mutta poika selkeästi kohteliaasti peitti sen vakavoitumalla.
”Ei ku se on mun uus hajuvesi vaan”, sanoi johanna samointein katuen sanomistaan. Hän ei vain pystynyt kertomaan että hänen kaikki vaatteensa haisevat aina samalle, poika olisi varmaan ihmetellyt.

Johanna puuskuttaa nojatessaan polviinsa. Ympärillä pimeys esti näkymän metsään, vain katulamput olivat päällä tien varrella.
Hän oli kulkenut samaa tietä jo useita vuosia kotiin, mutta pimeällä metsä tuntui ympärillä painostavammalta.
Hän vilkaisi hitaasti sivulleen ja pidätti hengitystään kuullakseen paremmin.

Puut huojuvat tuulen tahdissa, jostain kauempaa kuului lehtopöllön ääni.
Metsän eläimet ja mahdolliset muut ökkömönkiäiset eivät pelota, mutta metsän sisällä kiemurtelevan polun äärellä on usein paljon miehiä.
He istuvat ison kiven juurella ja laulavat iltaisinkin heikon tulen ääressä laulujaan.
Joskus huutavatkin, jos joku kompuroi.
Ne on ihan kivoja setiä, ennenkuin ne on juonu liikaa, silloin niistä tulee pahoja.
Silloin ne ei tarjoa enää karkkia, eikä suklaata.

Mutta nyt ei kuulu lauluja, vain tuuli soittaa kieputtelee lehtiä, jotka kahisevat lähes unenomaisesti.
Ehkä ne on menny jo sisälle, on aika kylmä jo-. johanna pohti, vaikka hänestä tuntui silti että jokin katselisi häntä metsästä. Rintakehän alla tuntui painetta, ihankuin olisi alkanut itkettämään.

Hän hengittelee vielä hetken ja pyyhkii otsaltaan hikeä.
Yksi pisara on kerennyt jo huulelle ja Johanna nuolaisee sen automaattisesti.
Suolainen maku täyttää suun.

Onkohan kotona ruokaa.
Johannan vatsaa hieman kipristää. Hän oli saanut ostettua yhden popkornikipon, josta kaatui käytävillä juostessaan puolet lattialle.
Maija oli kerännyt popkorneja ja heitellyt johannaa päin, nauraen niin ettei saanut happea.
Joskus johanna yritti saada heitetyn popkornin suuhunsa ja maija kaatui maahan vatsaa käsillään pidellen ja haukkoen happea naurun lomassa.
”Sä oot hullu, ne on likasia!!”

Maija oli hänen yksi paras kaverinsa. Maija asui koulun takana, vaaleassa kiviomakotitalossa. Pihalla oli pensaita ja pieni kivitie tieltä autotallin kohdalle. Maijan huone oli vaalea ja heillä tuoksui aina pesuaine. Huoneessa oli pehmoleluja ja seinillä paljon poniaiheisia kuvia ja julisteita.

Maija aina kertoi ratsastustunneistaan ja kerroista kuinka silitti hevosia ja hoiti niitä. Johanna useasti makoili vatsallaan maijan sängyn päällä nojaten käsiinsä ja kuunnellen herkeämättä tarinoita ja kuvitteli olevansa itse se, josta Maija kertoi.
Kuvitteli hevosen karvan, miltä se tuntuu.
Miltä kavioiden kopina kuulostaa tallilla, miltä siellä tuoksuu.

Heillä oli varmaan tähän aikaan kaikki jo nukkumassa. Tai sitten he katselivat yhdessä televisiota, yhteisen ison peiton alla. Nauroivat ja söivät popkornia. Ehkä Maijan äiti piteli maijaa kainalossaan, silittäen päätä.

Johannan silmiin nousi kyynel. Hengitys oli tasaantunut.

Vielä olisi matkaa kotiin.
Kiireestä huolimatta Johanna käveli hitaasti, potkien tiellä olevia kiviä kohti ojaa.
Jokin auto ajoi vastaan ja johanna mietti, olisikohan se isä.
Isä kyllä sanoi olevansa ylitöissä, mutta joskus se saattoi ajella tauoilla.
Auto ajoi ohi ja kova musiikin ääni täytti tienoon hetkeksi.
Etupenkillä meikkaava tyttö loi silmäyksen hetkeksi johannaan.
Kuski lauloi musiikin mukana ja takapenkkiläiset heiluivat ja pomppivat etupenkille laulamaan kuskin viereen.
Johannasta tuntui kuinka meikkaava tyttö olisi hetken ehkä miettinyt, mitä niin pieni tyttö teki tähän aikaan illasta ulkona.

Vai olikohan jo yö.

Johanna tuijotti katulamppua pitkään.
Lampun valo täytti verkkokalvot hetkeksi ja koko näkö muuttui valkoiseksi.
Johanna hieroi silmiään. Hetken aikaa lampun kuvajainen oli mukana kaikkialla, mihin johanna vain käänsikään katsetta.

Kävellessään kotikerrostalon pihalle, oli kaikkialla kuin autiolla saarella.
Autoja oli vierekkäin kymmenittäin kerrostalojen pihalla, mutta parvekkeilla ei näkynyt ketään.
Parvekkeilta kajasti valoa pihalle, kotikerrostalo oli tuttu ja turvallinen piha-alueeltaan, eikä metsäkään talojen takana pelottanut.
Siellä oli hyviä piilopaikkoja, keinuja ja ykköstalon takapihalla oli vaijerikeinu. Jopa leikkimökki.
Leikkimökissäkin voisi nukkua, mutta ei ole peittoa, tuumi johanna. Puinen lattia saattaisi olla kylmä ja siellä on hiekkaa kaikkialla, pitäisi ensin siivota.

Johanna laahusti ja hidasti entisestään askeleitaan.
Voisikohan Heidille mennä tänään yöksi.
Päästäisiköhän Heidin äiti hänet jos hän oikein nätisti pyytäisi. Johannaa harmitti ettei heidi ollut päässyt diskoon, heidi olisi varmasti nauranut kun näki että johanna tanssi pojan kanssa. Johanna pysähtyi Heidin parvekkeen alle katselemaan näkyykö liikettä.
Televisio valo paistoi ikkunasta parvekkeen kattoa kohti, muuten asunto näytti pimeältä. Heidin äiti varmaan nukkuu ja isä katsoo televisiota, sitten ei uskalla painaa ovisummeria.

Vatsaa väänsi entisestään, ja johanna kiepautti kädet hihojen sisäkautta paidan sisään. Sormet tuntuivat rintakehää vasten kylmiltä jääpuikoilta.
Olisi pitänyt ottaa takki mukaan.
Kaulassa puuvillanarussa roikkuva avainkin tuntui kylmältä ihoa vasten, johanna piteli kiinni siitä.
Paidan hihat valuivat kuin ajokoiran korvat johannan vierellä alaspäin, pääaukon paljastaessa toisen olkapään.
Päänaukko oli pojan repäisystä laajentunut, vaikka paita olikin muutenkin liian iso johannalle. Se oli Johannan siskon paita.

Johanna tuijotti oman kotirappunsa ovesta heijastavaa kuvajaista.

Se oli häilyvä, haalea kuvajainen. Johannan vaaleanruskeat hiukset olivat sekaiset, hieman ehkä likaisetkin.
Äiti aina sanoi että jos hiuksia ei harjaa, ne leikataan pois, mutta johannan hiuksissa oli monta takkua.
Hän piti tukastaan, joskin se maistui välillä pahalle. Johannalla oli tapana imeskellä hiussuortuviansa kun häntä jännitti.
Ulko-oven yläpuolella oli johannan koti, josta kuului meteliä ja musiikkia.
Rappukäytävä oli pimeä ja oven päällä loisti rapun oma, neliönmallinen lamppu, jossa paistoi mustalla teipillä rapun kirjain.
A-rappu.

Johanna kaivoi avaimen paidan sisältä esiin ja työnsi ulko-oven metalliseen lukkoon.
Avainta piti kääntää voimakkaasti myötäpäivään ja pidettävä pohjassa, samaan aikaan kun ovea veti.
Se oli raskasta, mutta johanna tunki aina jalkansa oven väliin, että sai avaimen pois ja tällöin molemmat kädet olivat vapaat oven auki vetämiseen.

Rappukäytävä oli aina lämmin. Johanna nojasi oveen sisäpuolelta ja väänsi lukkoa samalla kun se meni kiinni, ettei ovi kolahda ja päästä ääntä.

Lasiovet kolahtaa kiinni mennessään niin, että jopa taloissa välillä ikkunat helisee, eikä Johanna halunnut herättää huomiota. Hän kääntyi katselemaan patteria rapun aulassa ja käveli sen luokse. Patteri oli lähes kuuma, mutta juuri nyt tuntui kuin se olisi ollut sulaa vahaa..

Johanna nojasi koko painollaan patteriin ja huokaisi, kun lämpö levisi vartalon jokaisen kohtaan. Patteri ylsi johannaa melkein päähän asti.

Hetken lämmiteltyään, johanna jäi jälleen kuuntelemaan ääniä, jotka kantautuivat rappuun heidän kodistaan.
Joku lauloi juokse sinä hummaa ja nauru kuului kovaa alas asti.
Miesääni huudahteli jotain väliin kannustaakseen laulajaa jatkamaan ja joku talloi maata tahdissa. Rappukäytävässä haisi tupakka. Onkohan se äiti joka laulaa, kuulostaa ainakin samalta.

Johanna työnsi kätensä takaisin paidan sisään ja mietti, jospa pääsisi sujahtamaan ovesta suoraan omaan huoneeseen.
Johanna oli jo harjoitellut oven avaamista hienosti niin, ettei siitä kuuluisi lainkaan ääntä, piti vain olla hyvin hidas ja varovainen.
Työntää ovea samalla kun kääntää avainta lukossa.

Yleensä vieraat heillä istuivat olohuoneessa, mutta ulko-ovesta pääsisi suoraan johannan makuuhuoneeseen, joka sijaitsi heti vasemmalla puolella. Ellei oikealla puolella olevassa keittiössä olisi ihmisiä.
Jos hän vain pääsisi nopeasti sänkyyn peiton alle esittämään että olisi jo nukkumassa.

Johanna lähti kapuamaan rappukäytävän rappuja kohti ensimmäistä tasannetta. Hyvin hitaasti ja hellävaroen hän asetti jalkansa rappusille, ettei valkoisista lenkkareista kuuluisi ääntä.

Ovelle päästyään, hän avasi oven nojatessaan siihen, niin varovasti kuin osasi.
Meteli oli kovempi, ja väliovi oli selkeästi auki.
Nopeasti hän laski päässään että asunnossa olisi useampia henkilöitä, toivottavasti ne metsän miehet eivät olleet siellä.

Oven raotettuaan auki hän katsoi suoraan miestä silmiin, joka seisoi johannan huoneen oven suulla.
Tämä oli naapuritalosta tämä mies. Miehen lasittuneet silmät valpastuivat ja hän horjahti askeleen sivuun. Selkeästi mies ilahtui nähdessään johannan ja lasissa oleva juoma loiskahti hänen avatessaan kädet auki.

”Kato perkele, täällä se prinsessa on!”