Kuten olenkin kertonut, palasin viime viikolla Suomeen. Eilen käytin ensimmäistä kertaa pipoa, ja kuten kuvasta näkyy, olin hieman hämmentynyt.

Vastoin odotuksiani kylmyys tuntuikin lähinnä raikkaalta ja pimeydessä on jotain lohdullisen rauhoittavaa. Mutta helppohan minun on sanoa, kun olen viettänyt kenties vuoden synkimmän vaiheen lähellä päiväntasaajaa. Ja siksi sanonkin, koska on helppoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän Suomi alkaa tuntua maailman kauneimmalta maalta.

Muutenkin paluu sujui kivuttomasti. Ei tullut joskus reissun jälkeen esiintyvää tyhjää oloa tai tässäkö se nyt oli -tunnetta. Olo on edelleen yhtä täynnä onnellisia kokemuksia kuin viikko sitten ja on vahva varmuus siitä, ettei sellaisten kokemusten määrä ole riippuvainen siitä, missä päin maailmaa jalkani sattuvat seisomaan.

Tietenkin on ollut myös ihanaa nähdä kaikkia, joita on ollut ikävä. Heti rinkan kanssa univelkaisena piti päästä katsomaan ihmisiä ja toteamaan silmät kiiluen, että tässä sitä ollaan, eikä olla hetkeen lähdössä mihinkään kovin kauas. Siinä on jotain hyvin loistokasta.

Muutkin pienet asiat tuntuvat tauon jälkeen yltäkylläiseltä. Asua nyt paikassa, jossa hanasta tulee juomavettä, suihkusta lämmintä vettä, on oma sänky, vaatekaappi ja jääkaappi, sähköt eivät katkeile eikä seinillä kiipeile liskoja tai lattialla kipittele torakoita - aikamoista luksusta. Aion nauttia tästä viehätyksestä, sillä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin - todennäköisesti ennemmin - mieleni alkaa taas haikailla karavaanarielämän perään.

Ja nyt, kun olen kotiutunut fyysisesti ja henkisesti, tuntuu sopivalta laittaa hyllylle myös tämä blogi, niin kivaa kuin tämä onkin ollut (ainakin minulle itselleni). Pari kuukautta tuntuu tietysti vähän hölmön lyhyeltä ajalta, mutta ainakaan juuri nyt en koe luontevaksi jatkaa kirjoittamista ja näin laajentaa blogin genreä matkailusta johonkin muuhun.
 

Siispä kiitän teitä kaikkia lukijoita, tuttuja ja tuntemattomia, säännöllisiä ja epäsäännöllisiä, isoja ja pieniä, keitä siellä ikinä onkaan. Ilman teitä tässä ei olisi ollut tolkkua. Blogin kirjoittaminen on siitä vähän hassua, että siinä nakuttelee keskittyneenä itsestään kuin olisi erityisenkin kiinnostava tyyppi, ilman suurta hajua siitä, kuka niitä juttuja lueskelee. Kuitenkin tieto siitä, että joku lukee, edes yksi tyyppi (äiti), saa kaiken tuntumaan loogiselta. Ja kun näkee, että teitä on useampi, sitä miettii, että onpas lämmittävää, että kiinnostaa. Siis kiitos. 

Jos tulee kysyttävää, sanottavaa, runoiltavaa tai mitä vaan, älkää epäröikö, tulen kyllä lukemaan. Jos jotain yksityiskohtaisia reissuvinkkejä kaipailee tai haluaa lähettää minulle joululahjan, voi laittaa sähköpostia osoitteeseen lina.perilla(at)hotmail.com

Näillä puheilla toivotan kaikille ihanaa joulua, ihania tulevia seikkailuja ja ihania hetkiä perillä, missä ikinä olettekaan. Ja olkaa kiltisti. Siis oikeasti, olkaa kilttejä. Itsellenne, toiveillenne, peloillenne ja muille ihmisille. Tulee hyvä.

Reissun etukäteen suunnitteleminen voi olla ihan mukavaa, mutta omien kokemusteni mukaan se on pidemmän reissun kohdalla täysin turhaa. Mahdollisimman paljon kannattaa päättää vasta matkan aikana. Näin jää enemmän tilaa tilanteiden ja mielialojen muutoksille, ja sellaiselle todella on tarvetta pitkällä reppureissulla, vaikkei normaalielämässä suunnitelmista ahdistuisikaan - ainakin omalla kohdallani huomasin, että se järjestelmällisyys, josta yleensä pidän, matkalla lähinnä ärsytti.

Etukäteen on täysin mahdotonta tietää esimerkiksi se, miten kauan haluaa missäkin paikassa olla. Siksi on hyvin epätodennäköistä, että ennakkoon varattu poistumislippu osuu juuri sellaiselle päivälle, kun oikeasti tekee mieli lähteä. Varsinkin kaikki bussi- ja junaliput kannattaa varata vasta edellisenä päivänä, sillä varaamisajankohta ei vaikuta hintaan.

Lentoliput kannattaa tietenkin hinnan vuoksi varata vähän aikaisemmin. Jos siis välttämättä täytyy lentää - ainakin Kaakkois-Aasiassa on hyvät bussi-, juna- ja laivayhteydet maiden välillä, joten lentäminen on kaikin puolin aika turhaa. Ainoa hyvä puoli siinä on nopeus, mutta jos on kauan reissussa, ei yhdellä päivällä yleensä ole niin suurta merkitystä, että on järkeä maksaa kymmenkertainen hinta ja kasvattaa hiilijalanjälkeään.

 Edes sitä ei välttämättä kannata lyödä lukkoon, missä maissa haluaa käydä, sillä mieli saattaa siinäkin suhteessa muuttua tien päällä. Esimerkiksi itse olin etukäteen ajatellut käyväni vain Thaimaassa ja Laosissa, ja onneksi en päätynyt ostamaan paluulipun kaikkia osia valmiiksi, sillä pääsin siten käymään myös Vietnamissa.

Muita virheitä kyllä tein - varailin monia lippuja etukäteen ja lentelin turhaan. Eihän siinä kuinkaan käynyt, mutta rahaa olisi voinut säästää ja olisin varmasti onnistunut myös näkemään vieläkin enemmän paikkoja ilman ennakkovarauksia, sillä etukäteen kuvittelin tarvitsevani todellisuutta pitempiä aikoja joissakin paikoissa.

Laitan kuitenkin kaiken sen piikkiin, että olin ennen ensimmäistä yksin tehtyä matkaa sen verran  peloissani, että suunnitelmat tuntuivat mukavan rauhoittavilta. Ensi kerralla tiedän paremmin ja pelkään vähemmän, ja ainakin nyt tuntuu siltä, että lähden seuraavaan seikkailuun pelkän menolipun kanssa.

Huomenna lennän takaisin Suomeen.

Oikeastaan koko viikon olen ollut ajatuksissani jo toinen jalka lentokoneessa. Tiedättekö, kuinka joskus on kertakaikkisen vaikeaa elää hetkessä, jos sitä hyvin käsinkosketeltavasti leimaa väliaikaisuus - kyse on samaisesta kuplailmiöstä, josta kirjoitin muutama päivä sitten.

Väistämättä ajatukset harhailevat ja pää menee hieman pyörälle - kaikki se, mitä olen näiden viikkojen aikana kokenut, sekoittuu haikeansuloiseen sekamelskaan sen tiedon kanssa, että pian ovi sulkeutuu, eikä milloinkaan enää avaudu täysin samanlaisella näkymällä.

On aina surullista päättää ajanjaksoja, joiden aikana on elänyt elämänsä ikimuistoisimpia hetkiä. Kuitenkin aina saa olla myös varma siitä, että niitä aikoja tulee lisää. Irti päästäminen on helppoa, kun ajattelee vain vapauttavansa käden uusille asioille, sillä siitähän siinä on kyse. 

Onneksi kuluneen viikon aikana sisuskaluihin on kuin tilauksesta jysähtänyt myös keskisuuri ikävä. On ikävä ihmisiä ja sitä, ettei joka päivä tarvitse tutustua uudestaan ja sitten sanoa jäähyväisiä. Sellainen elämä on tukevasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja kaikesta sen viehätyksestä huolimatta on ihanaa taas nähdä ihmisiä, jotka tuntevat minut eivätkä katoa minnekään. Se tuntuu luksukselta, ja sitähän se todella onkin.

Aika on mennyt nopeasti, mutta samalla tuntuu, että olisin ollut tällä reissulla pitempään kuin puolitoista kuukautta. Sen jälkeen, kun lokakuun lopussa pudotin rinkkani liukuhihnalle, on tapahtunut melkoisen paljon. Sitä kaikkea on hyvä sulatella joulutunnelmissa, kerätä ympäri Aasiaa vaeltavat ajatukset kokoon ja ottaa hieman aikaa ennen uusiin seikkailuihin sukeltamista.

Juuri nyt päällimmäinen olotila on sanoinkuvaamattoman onnekas ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä on ollut täällä, mitä on Suomessa ja mitä tulee olemaan paikoissa, joista en vielä tiedä mitään.