Kuten olenkin kertonut, palasin viime viikolla Suomeen. Eilen käytin ensimmäistä kertaa pipoa, ja kuten kuvasta näkyy, olin hieman hämmentynyt.

Vastoin odotuksiani kylmyys tuntuikin lähinnä raikkaalta ja pimeydessä on jotain lohdullisen rauhoittavaa. Mutta helppohan minun on sanoa, kun olen viettänyt kenties vuoden synkimmän vaiheen lähellä päiväntasaajaa. Ja siksi sanonkin, koska on helppoa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän Suomi alkaa tuntua maailman kauneimmalta maalta.

Muutenkin paluu sujui kivuttomasti. Ei tullut joskus reissun jälkeen esiintyvää tyhjää oloa tai tässäkö se nyt oli -tunnetta. Olo on edelleen yhtä täynnä onnellisia kokemuksia kuin viikko sitten ja on vahva varmuus siitä, ettei sellaisten kokemusten määrä ole riippuvainen siitä, missä päin maailmaa jalkani sattuvat seisomaan.

Tietenkin on ollut myös ihanaa nähdä kaikkia, joita on ollut ikävä. Heti rinkan kanssa univelkaisena piti päästä katsomaan ihmisiä ja toteamaan silmät kiiluen, että tässä sitä ollaan, eikä olla hetkeen lähdössä mihinkään kovin kauas. Siinä on jotain hyvin loistokasta.

Muutkin pienet asiat tuntuvat tauon jälkeen yltäkylläiseltä. Asua nyt paikassa, jossa hanasta tulee juomavettä, suihkusta lämmintä vettä, on oma sänky, vaatekaappi ja jääkaappi, sähköt eivät katkeile eikä seinillä kiipeile liskoja tai lattialla kipittele torakoita – aikamoista luksusta. Aion nauttia tästä viehätyksestä, sillä tiedän, että ennemmin tai myöhemmin – todennäköisesti ennemmin – mieleni alkaa taas haikailla karavaanarielämän perään.

Ja nyt, kun olen kotiutunut fyysisesti ja henkisesti, tuntuu sopivalta laittaa hyllylle myös tämä blogi, niin kivaa kuin tämä onkin ollut (ainakin minulle itselleni). Pari kuukautta tuntuu tietysti vähän hölmön lyhyeltä ajalta, mutta ainakaan juuri nyt en koe luontevaksi jatkaa kirjoittamista ja näin laajentaa blogin genreä matkailusta johonkin muuhun.
 

Siispä kiitän teitä kaikkia lukijoita, tuttuja ja tuntemattomia, säännöllisiä ja epäsäännöllisiä, isoja ja pieniä, keitä siellä ikinä onkaan. Ilman teitä tässä ei olisi ollut tolkkua. Blogin kirjoittaminen on siitä vähän hassua, että siinä nakuttelee keskittyneenä itsestään kuin olisi erityisenkin kiinnostava tyyppi, ilman suurta hajua siitä, kuka niitä juttuja lueskelee. Kuitenkin tieto siitä, että joku lukee, edes yksi tyyppi (äiti), saa kaiken tuntumaan loogiselta. Ja kun näkee, että teitä on useampi, sitä miettii, että onpas lämmittävää, että kiinnostaa. Siis kiitos. 

Jos tulee kysyttävää, sanottavaa, runoiltavaa tai mitä vaan, älkää epäröikö, tulen kyllä lukemaan. Jos jotain yksityiskohtaisia reissuvinkkejä kaipailee tai haluaa lähettää minulle joululahjan, voi laittaa sähköpostia osoitteeseen lina.perilla(at)hotmail.com

Näillä puheilla toivotan kaikille ihanaa joulua, ihania tulevia seikkailuja ja ihania hetkiä perillä, missä ikinä olettekaan. Ja olkaa kiltisti. Siis oikeasti, olkaa kilttejä. Itsellenne, toiveillenne, peloillenne ja muille ihmisille. Tulee hyvä.