Lähtökuopissa

Terveisiä lentokentältä. Täällä minä olen, reppu selässä ja hymy huulilla. Olen omituisesti yhtä aikaa hyperaktiivinen ja levollinen. Olen kofeiiniyliannostuksen, hallitsemattoman matkainnostuksen ja jotain on unohtunut -tunteen vaikutuksen alaisena, mutta samalla kylven mielihyvässä ja olen varma, etten ole aikoihin tehnyt mitään näin järkevää ja oikeaa.

Makoilen penkillä (vaikka toisaalta tekisi mieli tanssia), katson ohikulkevia ihmisiä ja kuvittelen, ettei kukaan heistä voi kiivetä koneeseen yhtä tyytyväisenä kuin minä. Olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta ainakin tuntuu hyvältä olla näin itsevarma oman ilonsa ainutlaatuisuudesta.

Ihmiset kiirehtivät, toiset odottelevat, nimiä kuulutetaan, joillakin on levollinen lomailme ja toisilla olisinpa jossain muualla -ilme. Kuulokkeissani Bob Dylan laulaa, että  

How does it feel to be on your own with no direction home, like a complete unknown, like a rolling stone

ja pakko myöntää, Bob, että hyvältähän se tuntuu, kiitos kysymästä. Olo on kuplivan kevyt. Jalat ovat irti maanpinnasta ja pää on pilvissä, vaikken ole vielä edes noussut koneeseen. Kaikki on vielä edessä, mutta samaan aikaan kaikki on juuri nyt tässä hetkessä, näissä tunnelmissa.