Viime päivinä olen painottanut ajankäyttöäni lähinnä makoiluun ja syömiseen. Se on ollut ihanaa, mutta muutaman sellaisen päivän jälkeen on mahtavaa tehdä jotain, mihin tarvitsee kypärän ja valjaat. Ja okei, koska huomaatte kuitenkin, myös vaaleanpunaisen suihkumyssyn.

Niinpä hyppäsimme aamulla Sabinan kanssa autoon ja lähdimme kiemurtelemaan kohti vuoristoa. Tiet olivat loppua kohden niin kapeat ja mutkat niin tiukkoja, että ennen niihin ajamista piti hetken tööttäillä vastaantulevien autojen varalta. ”Tämä olisi hyvä pulkkamäki”, totesi Sabina, ja sitä se tosiaan olisi ollut, olkoonkin että se mäenlasku olisi ehkä saattanut jäädä viimeiseksi. Välillä tuntui, kuin olisi ajanut pystysuoraan ylöspäin.

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen olimme määränpäässämme. Saimme varusteet ja pikaisen ohjeistuksen siihen, kuinka päivästä selvityy ilman naarmuja. Kapusimme auton lavalle ja kiipesimme siellä seisoen kapeaa, mutaista tietä ylöspäin. Viimeisen pätkän kävelimme, ja siinä oli juuri sopivasti aikaa ikuistaa seikkailua edeltävät tunnelmat. 

Ja sitten menoksi! Luvassa oli 28 toinen toistaan pidempää ja vauhdikkaampaa köysirataa. Upeissa postikorttimaisemissa viilettäminen johti siihen, että jokaisen liidon jälkeen naama oli entistä suuremmassa virneessä.

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee jotain, mitä ei yleensä tee – sanotaan vaikka, että lentää viidakossa – ja yhtäkkiä kaikki tuntuu mahdolliselta? Vai onko minulla vain suurudenhullu mielikuvitus, jolle köysirata riittää todisteeksi siitä, että kaikki on mahdollista? No, jos näin on, niin sellaisessa kuplassa elän silloin tällöin aivan mielelläni.

Välillä liukujen välissä tasasimme korkeuseroja loikkaamalla puuhun rakennetuilta seisomatasoilta maahan köyden varassa. Loikat tuntuivat mukavasti vatsanpohjassa. Varsinkin yksi, jossa ei voinut pitää mistään kiinni ja köysi lensi vapaasti ilmassa. Minä huusin, Sabina (kuvassa) ei. 

Hypyn jälkeen tärisimme kumpikin. Teki mieli ystävällisesti muistuttaa jaloille, että ei tänne olla tultu jänistelemään, mutta siellä ne vain muina jalkoina hytisivät. Onneksi niitä ei tarvinnut kovin paljon käyttää.

Viimeiset radat olivat pisimmät ja näin ollen tietenkin myös parhaat. Noin puolen kilometrin matkalla vauhti ehti kiihtyä jo niin kovaksi, että maisema alhaalla näytti yhdeltä vihreältä mereltä. Vihoviimeinen reitti oli lähes kilometrin mittaisena maailman pisin köysirata. 

Siirsimme valjaiden kiinnityksen selkäpuolelle ja antauduimme vauhdille ja upeille maisemille, joita nyt ehti hieman ihastellakin. Siinä korkeuksissa puidenlatvojen yläpuolella tähtiasennossa ei voinut olla ajattelematta, että on kyllä aika hauskaa olla olemassa.

Tuli mieleen kysymys: Mihinköhän se johtaisi, jos olo olisi aina yhtä vapaa kuin taivaalla liidellessä?

Vaikea uskoa, että mihinkään kovin pahaan.