Eilen illalla ahtauduimme lava-autojen lavoille ja suuntasimme läheisiin kyläjuhliin. Autot olivat niin täynnä, että ylämäissä piti peruuttaa ja ottaa vauhtia. Juhla-alue oli ympäröity pimeässä loistavilla lyhdyillä. Joessa kellui pahvinen lohikäärme. Silloin tällöin ilmaan singahteli satunnaisia ilotulituksia, jotka säikäyttivät joka kerta yhtä paljon. Tanssilattia oli pyöreä ja puinen, ja se taipui kaarelle kun siinä hyppi.

 Tänään olen istunut traktorissa ja opettanut suomea. Olen seisonut jätelavalla ja vajonnut koiran kaivamaan mutakuoppaan. Olen nähnyt kahden elefanttivauvan painiottelun ja saanut yhden kärsäsuukon. Äsken tulin pellolta asuinmajani terassille. Istuin ulko-oven eteen maahan, sillä olin niin likainen, että piti hetken miettiä, mihin suuntaan on järkevää liikkua. Uskokaa tai älkää, tätä kaikkea (ja näitä kaikkia) tulee ikävä, kun huomenna palaan kaupunkiin. 

Viikko on edennyt nopeasti perjantaihin. Tässä vaiheessa väsymys nostelee hieman päätään, sillä päivittäinen raskas työ vuorotellen kaatosateessa ja suorassa auringonpaisteessa jättää jälkensä innokkaimmankin kaupunkilaisen soluihin ja lihaksiin, mutta ei kuitenkaan asenteeseen. Työnteko on koko ajan ollut niin hauskaa ja palkitsevaa, ettei pieni väsymys hidasta menoa.

 Äsken olimme haravoimassa banaaninlehtiä ja poimimassa joesta  lyhtyjä eilisen valojuhlan jäljiltä. Yhtäkkiä lauma elefantteja juoksi joen toiselta puolelta meitä kohti. Näky oli upea: neljä isoa elefanttia ja niiden keskellä pieni vauvanorsu, josta näkyi syvässä joessa pelkkä päälaki. Kun elefantit tulivat rantaan, kiipesimme korkean hiekkakasan päälle turvaan, sillä joukon riehakkain yksilö oli kiinnostunut banaanilehtipinoistamme. Siinä hiekkakasan päällä, innostuneen elefantin edessä seisoessani mietin, että enpä olisi vuosi sitten arvannut nyt olevani tässä. On hienoa päästä yllättämään itsensä.