Likainen, ruumiillinen työ tuntuu täällä jostain syystä mahtavalta. On hienoa olla yltä päältä mudassa, heilua pelloilla ja joessa ja murskata banaaneja käsin. Se on hassua. Kun jotain tekee sataprosenttisen vapaaehtoisesti ja omasta valinnasta, työmoraali kohoaa hupaisan korkealle. Polviin asti likaiset jalat ja kuraläikät poskilla ovat silloin vain osoitus siitä, että on tehnyt hyvän valinnan.

On ihanaa katsoa, kuinka omistautuneesti ja vakavissaan kaikissa ikäluokissa, kansalaisuuksissa ja elämäntilanteissa loistava ryhmämme vaikkapa puhdistaa elefanttien yöpymispaikkaa jätöksistä, aivan kuin olisi maailman tärkein asia saada jätteet mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti traktorin lavalle. Ja vielä ihanampaa on se, että juuri nyt se oikeasti onkin meidän pienen, väliaikaisen maailmamme tärkein asia ja ainoa, yhteineinen päämäärämme.  

Se lieneekin suuri osa tämän paikan viehätystä – yhdelläkään täällä olevalla ei ole kiire minnekään muualle, vaan juuri nyt tämä viidakon keskellä oleva pieni alue on kaikki mitä on. Siinä on jotain hyvin kiehtovaa.

Elossa ollaan, erittäin elossa. Elefanttipuisto on kaikkea mitä odotin ja vielä vähän enemmän. Elefantit ovat mahtavia, muut vapaaehtoistyöntekijät ihania ja maisemat henkeäsalpaavat.

Asun pienessä talossa, jossa on sänky ja hyttysverkko. Ikkunasta näkyy upea vuoristomaisema ja muutama norsu.

Vettä ja sähköä ei aina ole, ja se on ihanaa. En ole milloinkaan ollut näin lähellä luontoa. Kuvien lataaminen ei onnistu, koska nettiyhteys toimii vai pari minuuttia kerrallaan. Lisään niitä myöhemmin. Nyt menen syöttämään norsuille banaania.