Jos eilinen päivä oli toimeton, tämä oli kaikkea muuta. Ohjelmassa oli kymmenen kilometrin koskenlasku kumiveneellä.

Lähdimme aamulla ajamaan vuoristoon lumoavissa maisemissa. Vastaan tuli elefantteja ja riisinviljelijöitä. Haimme markkinoilta hedelmäjuomat. 

Jännitti vähän, innostutti paljon. Seuralaiseni olivat kokeneita soutajia, kun taas minä olen aikaisemmin melonut muutaman kerran peilityynessä järvessä.

Perillä saimme kypärät, pelastusliivit ja ohjeet veneessä (ja sen ulkopuolella) toimimiseen. 

Loikkasimme kyytiin ja aloimme soutaa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Koskessa oli voimakas virta, joten melalla vain ohjailtiin. Tasaisin väliajoin tuli putouksia, joissa ei voinut muuta kuin ottaa melan pois veneestä ja tuulettaa.

Putoukset jyrkkenivät, mitä pidemmälle edettiin. Yhdessä menetimme kontrollin ja käännyimme ylösalaisin. Pääsimme kuitenkin melko pian takaisin kyytiin ja jälkikääteen munauksemme lähinnä nauratti. (Tilanne ei ollut vaarallinen, äiti.)

Tasaisilla ja rauhallisilla osuuksilla hyppäsimme paatista veteen ja kelluimme virrassa. Välillä rannalla seisoi elefantti, välillä joku heilutti meille bambukotinsa terassilta.

Emme päässeet ehjin nahoin perille, mutta huomasimme naarmut ja ruhjeet vasta kuivalla maalla – ei niitä ehtinyt ajatella, kun oli niin kivaa. Monen tunnin melonnan jälkeen olo oli kuin jauhosäkillä. Maailman onnellisimmalla sellaisella.