Maailman kylistä kotiin
Huomenna lennän takaisin Suomeen.
Oikeastaan koko viikon olen ollut ajatuksissani jo toinen jalka lentokoneessa. Tiedättekö, kuinka joskus on kertakaikkisen vaikeaa elää hetkessä, jos sitä hyvin käsinkosketeltavasti leimaa väliaikaisuus – kyse on samaisesta kuplailmiöstä, josta kirjoitin muutama päivä sitten.
Väistämättä ajatukset harhailevat ja pää menee hieman pyörälle – kaikki se, mitä olen näiden viikkojen aikana kokenut, sekoittuu haikeansuloiseen sekamelskaan sen tiedon kanssa, että pian ovi sulkeutuu, eikä milloinkaan enää avaudu täysin samanlaisella näkymällä.
On aina surullista päättää ajanjaksoja, joiden aikana on elänyt elämänsä ikimuistoisimpia hetkiä. Kuitenkin aina saa olla myös varma siitä, että niitä aikoja tulee lisää. Irti päästäminen on helppoa, kun ajattelee vain vapauttavansa käden uusille asioille, sillä siitähän siinä on kyse.
Onneksi kuluneen viikon aikana sisuskaluihin on kuin tilauksesta jysähtänyt myös keskisuuri ikävä. On ikävä ihmisiä ja sitä, ettei joka päivä tarvitse tutustua uudestaan ja sitten sanoa jäähyväisiä. Sellainen elämä on tukevasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja kaikesta sen viehätyksestä huolimatta on ihanaa taas nähdä ihmisiä, jotka tuntevat minut eivätkä katoa minnekään. Se tuntuu luksukselta, ja sitähän se todella onkin.
Aika on mennyt nopeasti, mutta samalla tuntuu, että olisin ollut tällä reissulla pitempään kuin puolitoista kuukautta. Sen jälkeen, kun lokakuun lopussa pudotin rinkkani liukuhihnalle, on tapahtunut melkoisen paljon. Sitä kaikkea on hyvä sulatella joulutunnelmissa, kerätä ympäri Aasiaa vaeltavat ajatukset kokoon ja ottaa hieman aikaa ennen uusiin seikkailuihin sukeltamista.
Juuri nyt päällimmäinen olotila on sanoinkuvaamattoman onnekas ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä on ollut täällä, mitä on Suomessa ja mitä tulee olemaan paikoissa, joista en vielä tiedä mitään.
