No joo, myönnän. Vientianesta on ehkä löydettävissä tiettyä tylsyyttä.

Ihan kaunistahan täällä on, mutta ei yhtä kaunista kuin aikaisemmissa Laos-kohteissani. 

Nähtävyyksiä on noin kolme. On Laosin historiaan pureutuva tietokeskus, buddhapuisto ja kansallismuseo. Viimeinen on ainoa, jossa en ole jo ehtinyt käydä.

Laosin historiaan oli kyllä kiinnostavaa tutustua, sillä siitä ei paljon Suomessa puhuta. Yleensä köyhiin maihin voi soveltaa aina samaa nyrkkisääntöä: Länsimaat ovat tuhonneet maan ja siitä toipuminen vie vuosisatoja tai -kymmeniä. Niin täälläkin. Silti yllätyin, kun kuulin, että tämä on koko maailman pommitetuin maa. Räjähtämättömiä miinoja on edelleen valtavasti, mikä on erityisen tuhoisaa täällä, missä yli 70 prosenttia ihmisistä saa elantonsa maanviljelystä ja viettää päivänsä peltoja – ja samalla miinoja – kaivellen. 

Vientianenkin tylsyys kytkeytyy varmasti osittain siihen, että pääkaupunki-tittelin vuoksi tältä yksinkertaisesti odotetaan aivan muuta kuin mitä tämä todellisuudessa on: kehitysmaan köyhä ja pieni kaupunki, joka on vasta hiljalleen nousemassa jaloilleen. Parhaillaan täällä ollaan käynnistämässä lukuisia suuria rakennushankkeita, ja onkin mielenkiintoista nähdä, miten paljon tämä kaupunki tulevien vuosikymmenten aikana muuttuu. On toisaalta hienoa nähdä tämä ennen muutosta.

Koska tekemistä on vähän, kutsu lähteä mukaan buddhapuistoon tuntui majesteettiselta. Retki keskustan ulkopuolelle! Totta kai lähden. Ja ihan hienoahan siellä oli, mutta jäiväthän nuo kivipatsaat hieman etäisiksi. Tiedättekö, kun joissakin turistikohteissa tulee vain sellainen olo, että ”Kai minä tästä otan kuvan kun kaikki muutkin, eihän tuo rumakaan ole.” Ja niitä kuvia ei kukaan jaksa katsoa. Laitan silti tuohon, olkaa hyvät.

Mutta eiköhän vaan tätäkin kaikkea tule joskus ikävä. Sitä minulle ainakin yrittää kertoa päässäni soiva Ultra Bra:

Tylsää, tylsää, oli niin tylsää, enkä tiennyt kuinka myöhemmin kaipaisin hitaasti eteenpäin laahustavia päiviä.