Päivä, jona eksyin

Eilinen kaakeleidenihailureissuni sai yllättäviä käänteitä. Sain melko nopeasti huomata, että ihminen eksyy helposti, jos tuijottaa koko ajan maahan.

Päädyin vaeltamaan kapeille kaduille. Löysin hierontapaikan, jota pitivät juuri vankilasta vapautuneet naiset. Vannoutunut Orange Is the New Black -fani ei kävele sellaisen paikan ohi, ei vaikka paikalla ei oikeasti olisi mitään tekemistä sarjan kanssa, vaan hyväksyy pienen jonotusajan ja menee sen ajaksi naapurikahvilaan juomaan passionhedelmämehua. (Oli muuten hyvää.)

Jalkahierontani oli mahtava. Hierojani oli todella taitava. Hän sai minut niin rentoutuneeksi, että noin 15 minuutin päästä unohdin missä olen ja lakkasin luomasta kuvitelmia siitä, minkä rikoksen hän on tehnyt ja miksi.

Hieronnan jälkeen jatkoin vaeltelua. Löysin eräältä sisäpihalta aivan upean palatsin, joka oli tyhjillään ja rapistunut. Sen edustalla norkoili kolme kanaa. Kävelin kohti palatsia ja huomasin, että minulla oli muutakin kuin kanaseuraa. Ovensuussa kyykisteli 70-vuotias australialainen valokuvaaja. Ihmettelimme yhdessä paikan kauneutta ja räpsimme kuvia, hän kunnon kamerallaan ja minä puhelimellani. Lähtiessään hän kehotti vuokraamaan polkupyörän ja lähtemään kiertelemään kaupunkia auringonnousun aikaan. Hieno neuvo.

Harhailu jatkui. Löysin burmalaisen ravintolan, jonne menin väsyneenä ja nälkäisenä luomaan toimintasuunnitelmaa siitä, miten aion löytää takaisin hostellille. Kun olin syönyt, päätin ottaa tuktukin. En ollut ylpeä, kun huomasin, miten lähellä määränpäätäni olin koko ajan ollut, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, koska oli ihan mukavaa olla vähän eksyksissä. Kaikki oli heti paljon jännittävämpää.

Niin, ja niistä kaakeleista. Lupaan tehdä tällä viikolla erillisen kaakelipostauksen. Yrittäkää pysyä nahoissanne, ystävät.