Säkenöivät hetket

Viiden päivän Vang Vieng -rupeama on nyt takana. Ennen matkaani olin varma, etten pidä kaupungista. Suunnittelin pakenevani sitä maaseudulle. 

Asiat eivät kuitenkaan aina – varsinkaan reissussa – mene suunnitelmien mukaan. Ja juuri se tekee kaikesta niin ihanaa.  

Joskus täytyy unohtaa omat ennakkoluulot, jotta voi huomata, että on vahingossa yrittänyt seisoa omien jalkojensa päällä. Kun saa itsensä kiinni siitä, että hölmöistä periaatesyistä pitää jotakin – vaikka nyt Vang Viengiä – typeränä, on aika kopauttaa itseään päähän.

No, myönnän, onhan kaupungin konsepti hieman kieroutunut. Vang Vieng on länsimaisten nuorten huvipuisto paikallisten kustannuksella. Mutta ainakin tilanne on huomattavasti parempi kuin joitakin vuosia sitten. Ja tarjoavathan turistit toki monille elannon. Kaikella on kaksi puolta, vähintään. 

Tällä kertaa näin kaupungista sen puolen, jossa kaikki on ensisijaisesti rentoa ja mukavaa. En nähnyt aitoa Laosia tai tehnyt juuri mitään näennäisesti hyödyllistä.  

Sen sijaan päädyin jälleen sellaisiin onnekkaisiin tilanteisiin, joita en osaa kuvailla paremmin kuin Arno Kotro:

Ne hetket silloin, arkisetkin ja oikeastaan juuri ne, ottivat muiston muodon etukäteen, jo silloin kun niitä eli.

”Arkisen” sijaan käyttäisin tosin ehkä sanaa ”taianomainen”, mutta ehkä Arno ei ole käynyt Vang Viengissä, joten hyväksytään tuokin.

Nyt saavuin juuri bussilla Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, jota pidetään yleisesti tylsänä paikkana. Niin tylsänä, että mielikuvissani tämä oli jo muotoutunut näyttämään Keravalta, ilman ihmisiä. Siksi yllätyin, kun täällä onkin melko kaunista.

Mikä maa tämä oikein on, kun ei anneta ihmisen tylsistyä rauhassa?