sisältövaroitukset: syöpä, sairastuminen, lapsettomuus, leikkaus

kuva: Pixabay

Kuinkas sitten kävikään? Noh, allekirjoittaneelta anonyymilta avautujalta löytyi tuossa kesän loppupuolella heinäkuisen, (itse asiassa tämän blogin perustamiseen kirvoittaneen) järjestyksessään toisen kohdunkaulan laseroinnin ja looppauksen jäljiltä patologille lähetetystä aineksesta syöpäsoluja. Hyvin erilaistuneita eli sellaisia, että näytti jo ennen lisätutkimuksia, että tauti ei ole ehtinyt levitä minnekään. Syöpäsoluja oli vain hyvin, hyvin pienellä alueella. Mutta kuten protokollaan kuuluu (tiedon löydöksestä soittanutta patologia lainatakseni), minut ohjattiin magneetti- ja röntgenkuvauksiin. Tässä onnettomuudessa onni oli se, että sain ajat verikokeisiin ja kuvauksiin hetimiten ja melko pian  tapaamisen onkologin kanssa. Ei tästä alun järkytyksestä tokikaan ilman monia itkuja ja unettomia öitä sekä muutamaa pamia selvitty.

Eniveis, onkologin pakeilla parisen viikkoa patologin soiton jälkeen kävi ilmi, että syöpäsolut eivät tosiaan olleet ehtineet levitä, vaan ne oli saatu kaikki – ainakin tämänhetkisen tiedon valossa – pois heinäkuisessa toimenpiteessä, jossa oltiin luultu poistettavan pelkästään syövän esiasteita. Vaikka tottahan toki nämä omat esiasteeni ovat niin tiukassa, että niitä ei saatu kaikkia pois, vaan niitä muhii mukavasti edelleen useammassa kohdassa. Hoidon kannalta keskeistä olisi edelleen saada esiasteet kokonaan pois, sillä syöviksi nekin ovat kehittymässä tahdilla, jonka nopeutta kukaan ei pysty ennustamaan.

Jännittävää oli se, että esiasteskenestä varsinaisten syöpäpotilaiden joukkoon joutuminen oli itselleni helpotus sikäli, että pääsin vihdoin liittymään vertaistukiryhmiin somessa ja mahdollisesti jatkossa ihan IRL:ssäkin. Olen janonnut jo pidempään vertaistuen tarjoamaa muiden kokemusten kuulemista ja ajatustenvaihtoa. Tosin kaikkea alun ajatusmoskaa en kehtaa omissa nimissäni jakaa kohtalotovereilleni, kuten sellaista huttua, että onneksi niistä useammista esiastealueistani syöpään asti kehittyi kohdunkaulassa oleva läntti, eikä emättimenpuoleinen vastaava, koska olisihan nolompaa kertoa sairastavansa emätinsyöpää kuin kohdunkaulan-. Mikä ei tietenkään edes pidä paikkaansa (!!; ja muutenkin kaikki sympatiat e-syöpää sairastaville!), mutta että näemmä näinkin kummallisia ajatuksia neuroottinen mieleni alkoi puskea hädän hetkellä. Tämä olkoon havainnollistus edellisestä ja siitä, että syöpä ei ylevöitä ihmistä irti pienuuksistaan, ainakaan parissa päivässä, ainakaan minua (heh).

Välihuomio: Emätinsyövästä on ehkä vieläkin vähemmän tietoa tarjolla – ainakaan omilla tiedonhakutaidoillani – kuin pitkittyneistä syövän esiasteista. Ja lukuisten muiden syöpään sairastuneiden tapaan tieto oli se, mitä minäkin kaipasin – ja kaipaan – valtavasti.

Diagnoositiedon jakaminen oli asia, jonka halusin hoidella pois alta mahdollisimman pian ja niin helposti kuin mahdollista. Vain muutaman päivän kuluttua s-pommin pudottamisesta läheisilleni ja lähimmille työtovereilleni päätin kirjoittaa vanhan hyvän ajan Boomerbookkiin sairastumisestani. Ajattelin ja ajattelen, että minusta paistavat hevimmät ahdistukset niin helposti kaikille kanssaihmisille, että niistä haluan avoimesti tällaisissa tekemisiä ja oloja mullistavissa tapaukasessa kertoa. Minulle oli helpompaa hoitaa kertominen somen suomalla kirjallisella alustalla kuin puntaroida eri yhteyksissä, kertoako vai eikö kertoa taudista. Ehkä tähän vaikutti hieman myös se, että paasaaja minussa halusi osallistua syövän ja varsinkin gynekologisen syövän tabuluonteisuuden purkamiseen.

Avautunen jatkossa enemmänkin esiaste- ja syöpäprosessistani, mutta tämän hetken tilanteesta kerrottakoon, että pääsen taas tällä viikolla esiasteista leikkauspöydälle. Tällä kertaa tosin ei käytetä loop-hoitoa, vaan jotakin toista tekniikkaa. Jännittävää, vaikka olisin voinut tulla toimeen myös ilman näitä loppukesän jännityksenaiheita. Joka tapauksessa, kolmas esiasteleikkaukseni on edessä, mutta tällä kertaa kohdunkaulalle yritetään myös asentaa cerclage-lanka tukemaan niitä muutamaa senttiä, jota tuosta kaulasta on jäljellä. Jos patologi toteaa tämän toimenpiteen annit syövättömiksi, saamme alkaa puolison kanssa yrittää raskautumista. Jos taas syöpäsoluja havaitaan, eikä niitä saada marginaalein eli terveen kudoksen reunustamina pois, tiedossa on kohdunpoisto. Että näin.

En olisi ikinä arvannut, että meidän kohdallamme perheellistymisen yrittäminen uhkaa estyä ennen kuin on alkanutkaan tai että mikäli siihen saadaan lupa, yrittely tapahtuu tällaista erikoisreittiä, joka on aika (ellei ihan saatanan) epävarma ja hankala. Mutta tällaistakin käy joillekin ja sillä verukkeella luultavasti kirjoitan aiheesta tuonnempana lisää. Jos siis käy niin mukavasti, että minussa ei enää ole syöpäsoluja.

t. Perkeleellinen Pee

sisältövaroitukset: heteronormatiivisuus, slutshaming, mainintoja seksuaaliväkivallasta

*Koetan käyttää sisältövaroituksia, mutta jos en ole ymmärtänyt varoittaa jostakin triggeröivästä, asiasta sopii huomauttaa, niin lisään tarvittavia varoituksia!

Ajattelin ottaa heti toisena avauksenani pois alta sellaisen keveän aiheen kuin perkeleellisen papillooman potentiaali aiheuttaa helvetillistä häpeää. HPV:han tarttuu ”sukuelinten ihon ja limakalvon kautta”, ”[y]leisimmin – – yhdynnässä, mutta se voi tarttua myös ilman varsinaista yhdyntää”, kuten THL:n sivuilla asia napakasti ilmaistaan. Papilloomaviruksen voi saada jo ensimmäisestä seksikerrastaan, mutta toki tartunnan saamisen todennäköisyys suurenee partnerimäärän kasvaessa. Ei siis ole ihme, että useampi kuin neljä viidestä suomalaisesta saa HPV-tartunnan jossain vaiheessa elämäänsä (ks. Terveyskirjasto). Tartunta voi tapahtua suojautumisesta huolimatta, ovat solumuutosten hoitoprosessissani tapaamani gynekologit kertoneet. Eli kondomi pienentää tartunnan todennäköisyyttä, mutta ei poista sitä.

Tartunnan saamisen mahdollisuus suojautumisesta huolimatta on ensimmäinen asia, jonka haluaisin toitottaa niille, joiden kanssa olen omasta virustilanteestani keskustellut. En nimittäin pidä ajatuksesta, että minun ajateltaisiin napanneen viruksen huolettomasti hurvitellen. Omassa maailmankatsomuksessani yhden yön jutut ovat täysin ok, kuten ylipäätään mikä tahansa seksuaalinen toiminta, jossa ketään osapuolta ei ole painostettu, pakotettu tai muutoin valta-asemaa hyväksikäyttäen alistettu mukaan. Olen kuitenkin sukupuolentutkimukseni lukenut, eli kivuliaan tietoinen siitä, kuinka tänäkin päivänä monenmoiset ahtaat normit vaikuttavat tapaamme suhtautua naisten seksuaalisuuteen ja moraalisuuteen. Vetoan tässä lähinnä heterojen seksielämään liittyviin kulttuurisiin käsityksiin, koska niiden ympäröimänä olen itse kasvanut. Toki heteronormatiiviset oletukset vaikuttavat myös queer-ihmisiin, mutta en paneudu siihen tässä kohtaa.

Joidenkin kielenkäytössä miehet ovat aktiivisia ottajia, joille on ’luonnollista’ olla halukkaita usein ja monen kanssa, kun taas naiset ovat passiivisia antajia, jotka hoivaviettinsä kourissa etsivät elämänkumppania, jolle pitää kuitenkin esittää vaikeasti tavoiteltavaa ja antautua seksitouhuihin ehdottomasti myöhemmin kuin ensitapaamisella. Irtosuhteissa ilotteleviin naisiin suhtaudutaan skeptisemmin kuin miehiin, sillä sitoutumattomasti sekstaileva nainen on ’halpa’ (ei saatana). Tällaisen ajattelun jatkumolle istuu luontevasti ajatus siitä, että mikäli irtosuhteita harrastanut nainen joutuu häirityksi, ahdistelluksi tai seksuaaliväkivallan kohteeksi, hän on osasyyllinen asiaan, onhan kerran annettu suostumus tietysti ikiaikainen ja jos nainen toista koettaa väittää, hän on ”antanut ymmärtää, mutta ei ymmärtänyt antaa”. Tottahan toki paljastavasti pukeutuminen, päihtyneenä ja/tai yksin erilaisissa tiloissa/kaupungilla/maalla/missä vaan liikkuminen on kutsu seuran tuputtamiselle ja koskettamiselle (ks. slutshaming, esim. tästä ihan hyvästä ja tuoreesta Ylen jutusta). Edelliset kieroutuneet luulot ovat osa sukupuolistuneille valtasuhteille perustuvaa sukupuolistuneen väkivallan jatkumoa, jonka sanomana on, että naisille saa tehdä mitä vaan, koska he ovat naisia, mistä syystä heitä voi myös syyttää kokemuksistaan. Tästä aiheesta kannattaa lukea seikkaperäisemmin esimerkiksi Satu Lidmanin teoksesta ”Väkivaltakulttuurin perintö”, minkä lisäksi voi visuaalista kiteytystä halutessaan tutustua raiskauskulttuuripyramidiin.

Tällaisesta edelleen elävästä ja ikävän hyvinvoivasta asenneilmapiiristä johtuen arvelen, että myöskään HPV:n runtelemiin naisiin ei välttämättä suhtauduta kaikkialla neutraalisti. Olen ollut onnekas, kun en ole joutunut toistaiseksi omakohtaisesti kokemaan syyttelyä tai häpäisyä. Tuntuu kuitenkin, että jokainen uudelle ihmiselle omasta esiastetilanteesta avautuminen on potentiaalinen kasvojen menettämisen paikka, voihan vastapuoli olettaa, että tosiaan olen elänyt vailla huolta huomisesta ja joudun nyt itkemään pitkästä ilosta. Ehkä se, että olen ollut pitkään (heteroseksuaaliseen matriisiin istuvassa monogamisessa) parisuhteessa, suojaa hiukan tällaisilta luuloilta. Olen kuitenkin sisäistänyt kulttuurista naisten seksuaalisuudesta häpäisemistä siinä määrin, että vakuuttelen tässäkin tekstissä lukuisia kertoja, kuinka olen ollut tunnollinen ja kunnollinen nuoruuden sutinoideni suojauksen suhteen. Tällainen vakuuttelu taas voi aiheuttaa syyllisyyttä niissä, jotka eivät ole kumia käytelleet ja ovat päätyneet samaan jamaan kanssani. Ihmisillä on taipumusta kategorisoida toisiaan, mikä on monesti moraalisesti virittynyttä toimintaa ja voi johtaa ihmisten tekemisten ja olemisen paremmuusjärjestykseen asettamiseen. Väitän, että suhteutamme toistemme valintojen kestävyyttä hierarkisesti, varsinkin kun olemme itse vaikeissa tilanteissa. Eli esimerkiksi kun koen syyllisyyttä perkeleellisestä papilloomastani, koen kuitenkin olevani vähemmän edesvastuussa tilanteeseeni kuin sellaiset HPV:n piinaamat, jotka eivät ole huolehtineet suojaseksistä.

En missään nimessä toivo tällaista viheliäistä virusta kenellekään, mutta siltikin eksyn helposti manaamaan itsekseni sitä, miksi pahanlaatuinen tartunta on osunut omalle kohdalle, kun taas monet moiselta välttyvät, vaikka eivät ole vastuuta suojautumisesta kantaneet. Tässä työstettävää, sillä en haluaisi tuomita muita. Olisi varmaankin syytä säästää voimavaroja tämän kokonaistilanteen (eli tutkimusten, perheenperustamisepävarmuuden, syövän uhan ja kohdunpoiston mahdollisuuden) käsittelemiseen, koska harvoin vakavien sairastumisten tai muiden terveysongelmien syitä pystyy yksilöimään. Toisin sanoen oman papilloomaprosessini lopputuloksen kannalta ei ole merkitystä, millaisessa tilanteessa olen tartuntani saanut – saatikka millaisissa tilanteissa muut ovat saaneet tai olleet saamatta HPV:ta, – koska sille ei kerta kaikkiaan enää mahda mitään.

En siis häpeä nuoruuden menemisiäni, vaan pelkäämiäni oletuksia holtittomuudesta. Kuten sanottua, on mielestäni väsynyttä syyllistää ketään viriiliydestä. Eikä syyllistäminen varmastikaan tule lopettamaan ihmisten irtosuhteita, ovathan ne melko tavallisia monen seksuaalielämänkulun historiassa ja/tai nykyhetkessä. Ja miksi yhden yön juttuja pitäisikään vältellä, jos järjestelyt ovat kaikille osapuolille mieluisat ja turvalliset? Luultavasti kaikissa sukupuolissa on enemmän useamman kumppanin kanssa olleita kuin ainoastaan yhden ihmisen kanssa seksiä harrastaneita, joten seksitaudit eivät tule häviämään. Suurin osa onneksi säästynee vakavilta seksitaudeilta ja hyvä niin. Niin tai näin, tällaiseen tautitematiikkaan liittyvä syyllistäminen ja häpeä voisivat olla hävitettävissä, ja siihen koetan tällä kirjoittelullani omalta pieneltä osaltani vaikuttaa.

Tiedättekö muuten, millä voitaisiin vaikuttaa papilloomaviruksen hävittämiseen? HPV-rokotteella! Palaan asiaan tuonnempana.

Hyvää alkavaa viikkoa,

t. Perkeleellinen Pee

*Kuvituskuva on screenshotti YleAreenasta löytyvän dokkarisarjan ”Miten välttää syöpä” kolmannesta jaksosta ”Geenit”.