Kun kuolema on vaihtoehto

Olen puhunut tätä ammattiauttajille. Kirjoitan tätä nyt, koska pakkomielteiset ajatukset jäytävät jälleen. Kirjoittaminen hillitsee jäsentymättömyyttä, impulsseja. Jos ei kiinnosta lukea, miltä tuntuu olla itsetuhoinen, suosittelen lopettamaan tähän. Maailmassa on myös kaunista, katseensa voi kääntää siihenkin. Tästä tulee sitä paitsi säälittävä vuodatus.

—–

Taustaa

Lapsuuteni ja nuoruuteni kanssani saman katon alla asuneista yksi on tappanut itsensä, toinen on yrittänyt itsemurhaa useamman kerran ja kolmas lienee yrittänyt itsemurhaa. Siitä ei ole varmuutta, koska hän pyrkii säilyttämään kasvonsa viimeiseen saakka.

Viihdyn metsässä, sen äänissä ja tuoksuissa, sen varjoissa ja liikkeessä, mutta arkailen astua puiden suojasta aukiolle, edes harvempaan puustoon. Arkailen kaartaa ulos polun mutkasta, koska pelkään katseeni osuvan hirttäytyneeseen. Arastelen mennä häkkivarastolle, koska silmissäni välkkyy näky viimeisen leposijan etsineestä. Pelkoni kauhoo syvältä. Joskus joudun juomaan itseni humalaan ennen kuin pystyn noutamaan tarvitsemani. Joskus uskallan varastolle pitkän juoksu- tai hiihtolenkin jälkeen, kun kroppani tuottaa väliaikaisesti tervettä mieltä. Helppoa se ei ole koskaan. Aina on vedettävä henkeä, joskus laitettava silmät kiinni ja raotettava ne varovasti totuutta annostellen, etenkin mutkan jälkeen.

Lapsuus

Olen alkoholistin aikuinen lapsi. Alkoholismi oli kuitenkin kasvuikäni ongelmista pienempi. Enemmän elämääni ovat määrittäneet toisen vanhempani mielenterveysongelmat, jotka ilmenivät kaaosmaisena käytöksenä, aggressiivisuutena ja pelolla hallitsemisena. Jos en pystynyt arvaamaan vanhempani tarpeita ja toteuttamaan niitä, seurauksena oli uhkailu ja hylätyksi tuleminen, joihin liittyi aggressiivisuus.  

Työntelin päiväkausia sormiani korviini luodakseni kohinaa, päästäkseni ulos maailmasta. Lauloin ja hymisin monotonisesti taustamelun peittääkseni ja odotin raivosta ja hallitsemattomuudesta huutavien äänten vaimenemista. Puhuin itselleni ääneen, rauhoittelin itseäni. Käytin itsestäni etunimeäni. Selitin, mitä tapahtuu, miksi tapahtuu ja mitä minun pitää tehdä. Kiskoa huoltaja hangesta tai kääntää hänet kylkiasentoon, ettei hän tukehdu oksennukseensa. Mennä naapuriin ja pyytää tilaamaan ambulanssi. Lähteä toista huoltajaa pakoon, pakoon jonnekin, jota ei ollut. Pakopaikkaa ei ollut. 

Parhaita hetkiä olivat hetket, kun ryypännyt sammui. Silloin huoli hellitti hetkeksi. Silloin myös ryypänneeseen reagoinneen raivo saattoi laantua toviksi, jos hän edes oli kotona, monesti ei ollut. Monesti olin yksin. 

Kouluikä

Minua kiusattiin jonkin verran. En kokenut sitä koskaan häiritseväksi. Osasin suhtautua siihen huumorilla, yhtyä leikkiin. Ystäviä minulla ei ollut, mutta ei ollut vihollisiakaan. Sain stipendejä ryhmähengen luomisesta. Olin se poika, jota luokanvalvoja nappasi tunnin jälkeen olkapäästä ja kysyi, voisinko sovitella luokan porukoiden tulehtuneita välejä, koska tulen kaikkien kanssa toimeen.

Olin korostuneen kiltti. En tiedä, kuinka paljon siitä oli pelkoa ja kuinka paljon vilpitöntä hyväntahtoisuutta. 

Kouluiässä tajusin ensimmäisen kerran, että elän muille. Samalla tulivat mieleeni ensimmäiset itsemurha-ajatukset. Minulle syntyi kokemus, että ainoa paikkani maailmassa on palvelijan paikka, tyydyttäjän paikka, paikka, jossa minun on otettava vastuulleni vanhempieni tunteet, jotta edes joskus olisi rauha ja vakaus. Oli kokemus, että minua itseäni ei ole, että en ole tärkeä, jos en uhraa itseäni muiden suojelemiseen.

Lukion jälkeen

Yritys hyvä, tulos huono. Lapsuuteni alkoi resonoida, aaltoili, vahvisti itseään, synnytti epävireisen melskan. Ulkoisesti elämäni pysyi jotakuinkin kuosissaan, mutta sisältä olin rikki ja rikkivetyä. Sen saivat karvaasti kokea mm. nuoruuteni kumppanit. Käyttäydyin kuin sika. En lyönyt parisuhteissani, mutta minua lyötiin, kynsittiin ja purtiin, koska olin etevä harjoittamaan henkistä väkivaltaa. Se oli yksi keinoistani purkaa pahaa. Ja tätä jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui.

Nyt

Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen pysyvästi rikki. Se vahvisti hallintaa. En enää edes yrittänyt elää itseäni itselleni, vaan ymmärsin, että pelkästään muiden ihmisten hyvinvoinnin vuoksi minun on ruvettava näyttelemään. Niin sitten näyttelin. Ja siksi minua ei tälle maailmalle enää ole, ei tälle maailmalle eikä itselleni. Olen yksin. Yksin. Yksin. Yksin, yksin, yksin, yksin!

Kuinka lähellä itsemurhaa olen? 

En tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

Itsemurha tehdään usein humalassa. Niin saatan tehdä minäkin. Olen toikkaroinut kännissä pitkin radanvartta viinipönikästä ryystäen tietämättä itsekään, tulinko kuolemaan vai purkamaan pahaa oloani. Olen seissyt kännissä sillalla ja pohtinut, riittääkö korkeus varmasti. Olen maannut kännissä eteisessä mahdollisimman kaukana parvekkeesta kasaan kääriytyneenä ja rauhoitellut itseäni ääneen puhumalla samalla tavalla kuin rauhoittelin lapsena.

Viina altistaa impulsiiviselle käytökselle. Jos tapan itseni viinaan tai sen jälkeiseen, teko lienee samankaltainen kuin uimaan meneminen kylmään veteen. Uskaltaa, ei uskalla, uskaltaa, ei uskalla. Joskus uskaltaa heti, joskus ei lainkaan. Joskus uskallus voi vaatia pitkän odotuksen, seisomisen laiturilla, veden koskettelun varpailla.

Jos tapan itseni selvin päin, toiminen määrätietoisesti. Päätös, lähestyminen, teko. Valitsen vastauksen ja lukitsen sen. Teko on päätöksen luonnollinen jatkumo.

Kuinka tekisin itsemurhan? 

Vaihtoehtoja on kaksi, enemmän sivullisia haittaava ja vähemmän sivullisia haittaava. Niitä yleisimpiä tapoja kuitenkin. 

Hirttäytyä en uskalla. Pelkään, että en kuole pudotukseen vaan jään killumaan. Yleensäkin minulle on tärkeää varma kuolema. Tahdon kuolla, en loukkaantua, en kitua.

On surullista, että yhteiskunta ei tarjoa tarvitseville rauhallista lähtöä. Jopa vakavasti sairaan on matkustettava muualle saadakseen kuolla kunniallisesti. Jostain syystä länsimaiseen kulttuuriin kuuluu ajatus elämän arvosta, vaikka elämä olisi ollut jo kauan raskasta ja sisältöä vailla. Minulle hyvän elämän mitta ei ole pitkä elämä. Tahtoisin vain saada rauhan yksinäisyydeltä, pudotukselta, tunteelta, että en saa mistään otetta. Tunteelta, etten ole kenellekään oikeasti tärkeä muuten kuin tekojeni kautta. Kun epäonnistun teoissa, olen arvoton.

Ihmiset väittävät muuta, mutta ei se näy käytännössä. Käytännössä ihmiset näyttävät olevan toisilleen ainoastaan välineitä oman mielihyvän maksimoimiseen. Jos ei pysty tässä leikissä asemaansa ottamaan, jää yksin. 

Pelkäänkö kuolemaa?

Luonnollista kuolemaa en pelkää, mutta itsemurhan kautta lähtöä pelkään, itsemurhan jälkeistä. Olen kirkosta eronnut ateisti. Minulla ei ole hengellistä todellisuutta. Minun on vaikea eläytyä kuvitelmaan, että kuoleman jälkeen elämä jatkuisi. Silti jokin pistää epäröimään, houkuttelee ajattelemaan, että normien vastaisesta teosta seuraa rangaistus.

Mitä tuntisin elämäni viimeisillä sekunneilla?

Syvää yksinäisyyttä. Tuntisin, etten kuulu tähän maailmaan. Tuntisin, ettei minulla ole ketään, joka voisi auttaa. Tuntisin, etten ole kyllin arvokas autettavaksi. Olisi vain huutavan ääni erämaahan.

Miksi en hakeudu pois yksinäisyydestäni, miksi en pyydä apua?

Miksi ihmiset eivät osta Fairphonea vaan IphoneSamsungin, vaikka elektroniikkateollisuudessa riistetään ihmisiä, altistetaan heidät kohtuuttomalle kuormitukselle, sekä fyysiselle että henkiselle? Miksi ihmiset matkustavat rikkaisiin arabimaihin, joissa turismia rakennetaan orjatyövoimalla ja jotka ovat haluttomia auttamaan edes läheisten naapuriensa hädänalaisia? Miksi ihmiset ostavat muotia, vaikka tiedostavat siihen liittyvän ihmisten ja luonnon riiston? 

He tekevät niin, koska valinnoista saatava mielihyvä peittää huonon omatunnon. Auttaminenkin on itsekästä. Jos auttamisen aiheuttama henkinen taakka kasvaa mielihyvää suuremmaksi, auttaminen lopetetaan.

Itsetuhoiset ovat epäkiitollisia autettavia. Joskus kysymys on ohimenevästä kriisistä, jolloin auttaja voi kokea itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta monesti itsetuhoisuuden taustalla on pitkä kaari, historia, joka ei hätäavulla purkaudu. Elämänhalunsa menettänyt ihminen on raskas. Sellaista ihmistä lähdetään pakoon parisuhteistakin.

Jos itsetuhoinen ei ole aivan tyhmä, hän ymmärtää menettävänsä viimeisenkin tuen, jos avautuu läheisilleen. Kun itsetuhoisen yksinäisen ainoa turva on parisuhde, on hänen pelkästään järkevää pysyä hiljaa, koska avautuminen johtaa herkästi parisuhteen purkautumiseen. Sama koskee muitakin ihmissuhteita.   

Ammattiapua taas on vaikea saada. Vielä suurempi ongelma on se, että se ei suinkaan aina auta. Kun koko elämä on rakentunut ajatukselle ja teoille, etten ole arvokas, tärkeä ja riittävä, niin siihen ei pure juttelu sairaanhoitajan kanssa parin kolmen viikon välein, eikä siihen auta aina terapiakaan. Kysymys on identiteetistä, minäkuvasta, jonka ydin on omassa arvottomuudessa ja omien tarpeiden häpeällisyydessä.

Kuinka itsetuhoista voi auttaa akuutissa tilanteessa?

Älä jätä yksin, ole läsnä. Kuuntele. Älä holhoa, älä lupaa, älä etsi ratkaisuja. Pysy lähellä ja kuuntele. Kuuntele. Itsetuhoisen maailma ei ole sinun maailmasi. Siinä eivät toimi ratkaisut, jotka toimivat omassa maailmassasi. Kuuntele. Älä jätä yksin. Kuuntele. Älä kuvittele, että vuosien tai vuosikymmenten solmun voi avata kätevällä ranneliikkeellä. Kuuntele, ole läsnä. Älä kuuntele, mitä tahdot kuulla. Älä näe, mitä tahdot nähdä. Kuuntele oikeasti, kuuntele avuttomana ihmisenä toisen avuttoman ihmisen rinnalla.  

Kenen syytä tämä on?

Minulla oli elämässäni useampia vuosia kestänyt vaihe, jolloin piehtaroin katkeruudessa ja syytin vanhempiani elämäni pilaamisesta. Se vaihe on ohi. Yksilön kohtalo on lukemattomien vaikutteiden summa. Vaikutteiden herra ei ole kukaan. Elämä heittelee niin kuin heittelee. Hallintaa voi olettaa sinne ja tuonne. Voi tehdä päätöksiä tilanteen korjaamisesta ja vastuun ottamisesta omasta kohtalostaan, mutta koska olen nähnyt muiden ihmisten hallitsemattomuuden ja kokenut omien yritysteni näennäisyyden, maailmankatsomuksestani on muodostunut sattumaan nojaava. 

Jos tapan itseni, en syytä ketään. Pahoin kuitenkin pelkään, että yhdelle ihmiselle en pysty antamaan anteeksi, vaikka tahtoisin. Ymmärrän hänen tarpeensa suojella itseään, mutta samalla tunnen, että hän hylkää minut yksinäiseen kuolemaan tai sen äärelle. Hän on ainoa ihminen, jolle pystyn tunteistani ja tilanteestani puhumaan, mutta hän ei tahdo minua kuunnella. Viimeksi viime yönä kovassa hädässä yritin ottaa häneen rakentavasti yhteyttä, mutta hän ei vastaa. Ehkä hän kokee, ettei ole riittävän vahva kantamaan huoliani, ja rajaa siksi minut elämänsä ulkopuolelle, mutta minulle tuo käytös näyttäytyy valintana, jota ohjaa kylmyys, kovuus ja epäinhimillisyys eli sanalla sanoen itsekkyys.

En minä häntäkään syytä, en sokeasti ja soimaten. Hänkin on vain vaikutteiden summa, mutta näen vaikutteet sellaisina, että hän pystyisi halutessaan valitsemaan toisin. Päätös hylkäämisestäni itsetuhoisuuteni ahdistavuuteen merkitsee minulle itsekästä valintaa eikä pakkoa. Tämä on minun tulkintani. Totuutta en tiedä.

Jäähyväiskirjeet

Jos tapan itseni, jätän taakseni rivejä kaikesta hyvästä. Kerron ensin väsymyksestäni, siitä, että joka ilta toivoin yöllä kuolevani. Siitä, että tein itsekkään ratkaisun, mutta en nähnyt väsymykseltäni vaihtoehtoja. Siitä, että vaikka teko tuntuu julmalta, niin se merkitsee minulle lepoa ja rauhaa. Sen jälkeen kirjoitan kauniista muistoista, kaikesta hyvästä, jota olen saanut ja jota olemme yhdessä kokeneet. Sellaistakin on.

Yritän jättää jälkeeni tiedon, että itsemurha tarkoitti minulle samaa kuin tarkoittaa syvästi väsyneille ihmisille mahdollisuus uneen, mahdollisuus painaa päänsä tyynyyn ja nukahtaa heti, päästä armolliseen lepoon.  

Kuinka itsetuhoisuuteni on muuttanut suhtautumistani maailmaan ja muihin ihmisiin?

Kun elää kokemuksessa, että elämä on siinä kinthaalla, se vaikuttaa käytökseen. Pahimpia ylilyöntejä tulee välteltyä. Mielessä käy ajatus, millainen muisto itsestä jää. Kuitenkin toivon, että minusta jäisi ihmisten muistoihin ja maailmaan myös kaunista. Olen monella tapaa viallinen ja epäonnistunut ihminen, mutta kuitenkin. Jos edes jotain.

Olen tullut myös allergiseksi rakennetulle ilkeydelle. Tarkoitan sillä esimerkiksi nettikulttuuria, jossa samanmieliset hakeutuvat yhteen, kannustavat toisiaan, etsivät vastapuolen marginaalin ylilyöntejä ja leimaavat niillä ilkeästi koko vastustajansa kuuntelematta, muiden asemaan asettumatta ja erilaisuudelle tilaa antamatta.

Tällainen käytös tuntuu inhottavalta ennen kaikkea siksi, että näen sen valittuna. Se on koulukiusaamista. Maailmaa voi lähestyä erilaiset ihmiset, arvot ja äänet hyväksyen ja sietäen tai vaihtoehtoisesti omien sotajoukkoon liittyen ja sotaa lietsoen. Nettisodankäynnistä näyttää tulleen normaalia, eikä sodassa ole koskaan voittajaa. Siinä on vain uhreja. 

Itsemurhasta yleisesti

Itsetuhoiset ajatukset ovat hyvin yleisiä. Tekoon ne johtavat vain harvoin. Suomessa yritetään itsemurhaa yli 10 000 kertaa vuodessa, mutta itsemurhaan kuolleita on vuosittain alle tuhat. Yritysten ja onnistumisten suhde kertonee siitä, että sanoilla on rajansa, niillä ei voi ilmaista kaikkea. Kun sanat loppuvat, on käytettävä muita keinoja. 

Miehet tekevät itsemurhia kolme kertaa enemmän kuin naiset, mitä saattaa osaltaan selittää miesten selvästi naisia suurempi syrjäytyneisyys. Ammattiryhmistä itsemurhaherkkiin kuuluvat (nais)lääkärit. Ensiksi tulee mieleen, että lääkärien itsemurha-alttiutta selittää se, että heillä on tieto ja välineet itsemurhan tekemiseen, mutta tämän selityksen sijaan olen nähnyt selityksiä mm. lääkäreiden ihmiskuvaan liittyvistä kysymyksistä.

Päivä kerrallaan

Päivä kerrallaan. Tämäkin päivä, huominen ja ylihuominen. Sekunneista tulee minuutteja, minuuteista tunteja. Joku tunti voi olla hyvä, useimmat eivät ole. Silti jaksan vielä yrittää, vaikka uskoa en jaksa. Toivo on huvennut, sitä on enää ripaus. Psykologian professori Markku Ojanen on kirjoittanut, että kun ihmisellä ei ole toivoa, hänellä ei ole enää mitään.Kunpa tietäisin, mistä saisin toivoa. Mistä saisin uskoa siihen, että olen arvokas ja tarvittu ja ettei minun tarvitse olla tässä maailmassa yksin, jos en halua? 

P.s. Juuri nyt ihmiseltä, jonka luulin vaienneen tyystin, tuli tekstiviesti. Hän kannusti ja kertoi, että voisi yrittää jaksaa tavata minut, vaikka se on hänelle vaikeaa. Tuli itku. Lohdullinen itku.