Liikuin muinoin yliopiston peliporukoissa. Niissä kiusaaminen oli ilmeistä. Se ei ollut päin näköä räkimistä tai nenän hieromista vaan hienovaraisempaa huumorin varjolla pilkkaamista tai porukoista sulkemista. Riittävän hyvä kelpasi pelipaikalleen, mutta ei pelin ulkopuolisiin sosiaalisiin kokoontumisiin, joista hänelle ei yleensä edes ilmoitettu.

Kiusaamisen syy oli yleensä poikkeavuus.Väärät arvot, vääränlainen puhetapa, vääränlainen persoona. Easygoing-porukka löysi toisensa ja jätti tarkoituksella sopimattomat löytämättä. Passiivisuuden valitseminenkin on teko.

Kiusaajaksi ajautuu salakavalasti. Kiusaaja ei aina huomaa kiusaavansa tai sallivansa kiusaamista. Usein kun huomaa tönivänsä toista, tuntuu ihan oikeasti siltä, että kiusattu on ansainnut kiusatuksi tulemisen tai että kiusaaminen on vain harmitonta leikkiä. Todellisuudessa kuitenkin selän takana tapahtuva pieni juoruilukin on kiusaamista. Sen tarkoitus on nostaa itseään porukassa ja painaa kiusattua porukasta ulos.

Kuuluminen vähemmistöön ei poista kiusaamistaipumusta. Seksuaalivähemmistö voi vaatia itseensä kohdistuvan syrjinnän poistamista, mutta harjoittaa syrjintää keskuudessaan. Kokemus syrjittynä olemisesta ei poista tarvetta määrittää omia porukoita muita syrjimällä.

Kiusaamista voi vähentää lopettamalla suvaitsemisen ja suvaitsemisen määrittelemisen (suvaitseminen sulkee aina jotain ulkopuolelle) ja aloittamalla perustelemisen. Kun rupeaa pohtimaan, millaisia ovat perusteet sille, että tuntee tarvetta painaa jotakuta alas, niin usein perustaksi ei löydy muuta kuin oma tunne. Jos joku on vähän erilainen tai mielipiteissään erilainen, niin siitä vain kiusaamaan. Se on eri mieltä, se uhkaa mun yhteisöä ja mun asemaa yhteisössä ja mun maailmankatsomusta, se tuhotaan.

Ihmiset, jotka eivät kiusaa, ovat usein yksinäisiä. Kiusaaminen ja syrjiminen on kaikkein yleisin tapa luoda ryhmä ja vahvistaa ryhmän sisäistä kuuluvuutta. Jos ei tahdo osallistua oman porukan nostamiseen muiden kustannuksella, joutuu siitä maksamaan ulkopuolelle jäämisellä.