Heräsin viideltä niin kuin usein. Nousin. Pressosin 2,6 desiä kahvia, sekoitin siihen noin 0,65 desiä kermaa. Katsoin Areenasta Mr. Robotin toisen jakson, join kahvin. Vaaleapaahtoiseen kahviin on lorautettava kermaa. Muuten se maistuu vaaleapaahtoiselta kahvilta. 

Koneeseen tuikattu DVD tarjoaa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Se jäi yöllä kesken, sen toinen jakso. Keitän toisen mukillisen ja katson jakson loppuun.

Minulle aamut ovat parhaimpia. Silti ahdistaa.

Minulla on huono itsetunto. Se tarkoittaa sitä, että käsitykseni itsestäni on rikki. Olen keskitason kaveri. En älykäs mutta en tyhmäkään. En komea mutta en kielteisesti erottuvakaan. Silti puolustaudun, mittaan itseäni ja mittautan itseäni. Kysyn kelpaanko.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin. 
En nuor’ ole koskaan ollut. 
Toki kerran ma keväästä haaveilin, 
mut haavehet nuo oli hullut. 
Olen väsynyt lauluni valheeseen. 
Herra, tee minut lapseksi jälleen! 
Minä tahdon soittoni särkyneen 
viedä suurelle virittäjälleen.

Olin lapsiaikuinen, siis lapsi, joka pakotettiin aikuiseksi. Sellaisten ihmisten on vaikea kasvaa oikeasti aikuisiksi, koska lapsi voi olla aikuinen vain kuorettumalla. Kuori ei päästä valoa sisälleen eikä sisin kasva, täyty. Siksi lapsiaikuisen aikuinenkin on kuori. Jos siihen sohaa, se ei jousta ja palaudu vaan kestää tai murtuu.

Kun mieli kestää tai murtuu, elämä on pelontäyteistä. Usein tuntuu, etten voi varautua vain kipuun vaan minun on varauduttava rikki menemiseen.

En tiedä kuinka kuoresta pääsee eroon vai pääseekö lainkaan. Minä pyrin unohtamaan sen. Etsin virikkeitä, jotka peittävät. Stimuloivaa, fyysistä ja hikistä, kaunista. Jotain on aina keksittävä, ettei katse lukittuisi. Ei pidä katsoa itseensä vaan johonkin muuhun, vaikka somasti keikkuvaan pyllyyn. Muutaman minuutin levon sekin tarjoaa.