Miltä tuntui olla ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoilla kaljuna

ENGLISH BELOW

Muistan mun ensimmäisen kerran kaljuna ihmisten ilmoilla kuin eilisen.  Oli kaunis alkukesän päivä, ulkona vihersi ja halusin lähteä lenkille. Istuin mun kämpän sohvalla ajatellen, että näytän vähän syöpäpotilaalta. Mun iskä oli ajellut mun pitkät hiukseni, joita oli enää jäljellä erittäin ohuen letin verran, pois muutamaa päivää aiemmin. Vaikka mulla oli päänahka kuultanut hiuksista läpi jo useamman vuoden ajan, oli hiusrajan menettäminen kuitenkin yllättävän iso muutos ulkonäköön ja sai oloni tuntumaan epävarmalta.

Olin kuitenkin päättänyt, että en aio piilotella tai hävetä. Mulla oli ollut peruukki jo muutaman kuukauden käytössä enkä käyttänyt sitä urheillessani, joten en aikonut tehdä sitä nytkään. Silti tuntui jotenkin todella alastomalta ajatella, että lähtisin kaljuna ulos ja altistaisin itseni ihmisten ennakkoluuloisille katseille. Minulta oli jo aiemmin kysytty, olenko vakavasti sairas, koska hiukseni olivat niin harvat. Tämä satutti, sillä olin silloinkin täysin terve nuori nainen, vain ilman tuuheaa tukkaa. Pelkäsin, että mitähän ihmiset minusta oikein ajattelevat, kun näkevät minut kaljuna. Luulevatkohan tuntemattomat mua pojaksi, kun näkevät kaljun takaapäin. Tai saisinko oudoksuvia, jopa inhottuneen näköisiä katseita.

Vaihdoin vaatteeni. Mietin, minkä värisissä juoksuvaatteissa näyttäisin vähiten pojalta. Ehkä joku kireähkö yläosa ja värikkäät urheilutrikoot? Se saisi kelvata. Pitäisikö laittaa meikkiä? Mutta enhän mä koskaan meikkaa lenkkiä varten. Mutta toisaalta se antaisi täysin vaaleille kasvoilleni kivasti ryhtiä. Meikkasin. ”Huulipuna vähintään piristää ja erottaa minut miehistä”, ajattelin. Laitoin lenkkarit jalkaan ja avasin oven. Hengähdin syvään ja mietin: ”Nyt se on menoa”. Otin pari askelta rappukäytävään ja ei hemmetti, jätin avaimet sisälle. Onneksi en ollut kuitenkaan kerennyt läimäistä ovea vielä kiinni. Nakkasin siis avainnauhan kaulaani ja lähdin juoksemaan.

Juostessani Pikku Huopalahden idyllisiä katuja alas rantaan pälyilin epäilevästi kaikkia vastaantulijoita. ”Katsovatko he minua? Näytänkö jotenkin kummajaiselta? Ihan varmasti tuo mies tuijotti minua pidempään kuin normaalisti.” Askeleeni olivat jäykkiä ja olen edelleen varma, että yksi mies tuijotti minua kaljuni takia. Katsoihan hän minua niin pitkään, että teki mieli tiuskaista, että ”Etkö ole aiemmin kaljua naista nähnyt?!”. En kuitenkaan tiuskaissut vaan jatkoin matkaani. Loppumatkasta kukaan ei edes katsonut minuun päin, vaikka kuinka tiukasti tuijotin heitä silmiin.

Nykyisin kuljen samaa lenkkiä tämän näköisenä:

Eikä minua tuijoteta. Saattoi olla, että ihmiset katsoivat minua, koska pälyilin. En nimittäin ole tämän kyseisen lenkin jälkeen enää kokenut tuijotusta, vaikka olenkin pää paljaana juossut. Toki syynä voi olla myös se, etten lenkkeile kovin usein 😂.

Toisaalta en enää myöskään kiinnitä tuijotukseen erityisesti huomiota. On luonnollista katsoa asioita, mitkä kiinnittävät huomiomme. Minäkin voin myöntää välillä katsovani ihmisiä heidän makean tyylinsä, kauniiden silmien tai muun erottuvan asian takia. Mutta parasta siinä, että ei enää välitä tuijotuksista, on kuitenkin se fiilis, kun voittaa pelkonsa ja oppii tuntemaan olonsa hyväksi nahoissaan.

Jälkisanat

Haluan vielä loppuun korostaa, että yllä oleva teksti on kuvaus minun fiiliksistäni, joita koin juuri sillä hetkellä noin kaksi vuotta sitten. Oman ulkomuodon äkilliset muutokset aiheuttavat usein identiteettikriisin, jonka käsittely vie aikaa. Enää en koe, että näyttäisin sairaalta kaljuna – tai että näyttäisin jotenkin kummalliselta tai esimerkiksi vähemmän hurmaavalta naiselta. Olen yksinkertaisesti kalju nainen – oma itseni, hiuksilla tai ilman.

Uskon, että yksi syy siihen, miksi tunsin noita fiiliksiä, on se, että naisten kaljuus kuvataan usein yhteiskunnassamme liittyen johonkin vakavaan sairauteen, usein syöpään. Monessa muussa maassa lyhyet hiukset ja kaljuus ovat naisille normaaleja tyylejä. Itselleni oma peilikuvani oli ensimmäinen kerta, kun näin kaljun naisen. Se onkin yksi syy siihen, miksi aloitin tämän blogi- ja someprojektin. Haluan, että muutkin kuin stereotyyppiset, ”main stream”-kauneusihanteet pääsisivät näkyville ja esim. kaljuus normalisoituisi niin, ettei sitä automaattisesti liitetä johonkin negatiiviseen. Olemme kaikki yhtä upeita, hiuksilla tai ilman!

Haluan lähettää myös tsemppini kaikille heille, jotka kamppailevat sairauksien kanssa. Osa niistä näkyy päälle päin ja osa ei. Yksikään niistä ei kuitenkaan tee kenestäkään meistä yhtään vähemmän arvokasta, vähemmän haluttavaa tai mitään muutakaan. Olemme kaikki kunnioituksen ja rakkauden arvoisia omina itsenämme.

***

My first time out as a baldie

I still remember my first time walking out of my apartment with a shaved head. It was summertime, about two years ago and I went for a jog. My father had cut the rest of my hair off a few days before, and I felt off. I felt I looked sooooo weird without the hairline.

However, I had decided that I was not going to hide or be ashamed. Within the past few months that I had been wearing a wig, I had never worn a wig for sports due to not willing to make it dirty with my sweat. So, I wasn’t going to do it now either. Still, I somehow felt naked when thinking that I would go out as a baldie. When I had my own very thin hair, I had already been asked if I was sick, even though I was a perfectly healthy young woman. And I was afraid that would happen again. Or that the people would mistake me to be a guy. I was basically afraid of what people would think of me; what kind of presumptions they would get when they see the bald version of me.

I changed my clothes and I had this random thought process: “In which colour of running clothes I would look least like a boy? Maybe some tight top and colourful pants? It should work. Should I put on makeup? But I never do makeup for a jog. But on the other hand, it would give my pale face some features.”

So, I ended up doing makeup. I will put some little lipstick to set me apart from men, I thought. I tied my sneakers and opened the door. I took a deep breath and thought ”here we go”. I took a couple of steps into the stairwell before I noticed that the keys were still inside. Luckily, I hadn’t slammed the door yet so I could pick up the keys and start running.

As I ran down the idyllic streets of my quartier, I sceptically looked at all the oncoming people thinking: ”Do they stare at me? Do I look weird somehow? Are they staring at me because I’m bald?” My steps were stiff and I am still sure that one man was staring at me because of my bald head.

Nowadays, however, I don’t really care anymore. I don’t think people really care how I look alike when I’m running, or even in general. People don’t stare at me as I don’t stare at them. I sometimes do get these questions asking me, if everything is ok when I go out with my bald look. Then I tend to say that “Thanks everything is fine. I don’t have a cancer, if that’s what you were thinking, but this thing called Alopecia.” and educate them about the condition.

And this is my current running look below. As you can see, I don’t care much anymore how I look when I go for a run.