Kirjastohiki

Päätän lukea kirjan. Edellisen kirjan lukemisesta on kulunut pari vuotta ja kirjastokäynnistä sitäkin pidempään. Kävelen Kaisaniemeen Helsingin yliopiston kirjastoon, koska kirjasto kuin kirjasto – eikö niin?

Seison yliopiston kirjaston aulassa ja tuijotan infotaulua pitkään. Kurssikirjat, filosofia, Afrikan tutkimus.  
Missä hömppäosasto, jossa Bridget Jones ja Sinkkuelämää -kirjat? Ammattikorkeakoululainen minussa tulee siihen tulokseen, että nämä ovat varmaan yliopistolaisten käsityksiä kevyestä hömppälukemisesta.

Vilkaisen asiakaspalvelijaa ja mietin, miten asiani esittäisin. ”Hei anteeksi, missä teillä on se osasto, mistä saa sellasia naisten pokkareita, joita lainataan etelänlomille mukaan? Sellaisia, missä aina joku renki rakastuu kuningattareen tai jotain muuta vastaavaa?”

Lopulta kuitenkin jänistän ja esitän suurieleisesti, että saan tekstiviestin mielikuvituskaveriltani, joka odottaa minua kirjaston ulkopuolella.

Ulkona tekstaan elävälle kaverilleni ja ihmettelen, miksei Kaisaniemen kirjastossa ole tavallisia kirjoja. Hän on huvittunut ja kun kuulen miksi, olen iloinen, etten kysynyt äskeiseltä asiakaspalvelijalta mitään.

Kaverini neuvoo minut Rikhardinkadun kirjastoon. 

Kirjastossa hiivin eri huoneissa edestakaisin ja yhtäkkiä olen unohtanut täysin, miten kirjastoissa suunnistetaan. Ajaudun scifi-hyllylle. Sitten mangahyllylle. Apulanta-kirja. Hei apua?

Minut valtaa nahkea kirjastohiki. Tuijotan satoja minulle tuntemattomia kirjoja, joista onnistun tunnistamaan vain Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tunnen itseni juntiksi. 

Yhtäkkiä muistan yhden kirjan, jonka haluaisin lukea. Pyyhin ylähuulihien ja lähestyn työntekijää rohkeasti ammattimaisen kirjastohiiren askelin.

”Joo, se ei ole tällä hetkellä lainattavissa. Haluaisitko, että varattaisiin se sinulle?”, kirjastotäti sanoo.

”No, varataan vaan. Mutta, missä teillä on se hömppäosasto?”

Kirjastotäti hymyilee. ”Mitäs sinä haluaisit lukea?”, hän kysyy ja sivaltaa minua henkisellä kirjanmerkillä onnettoman tyhjään kirjallisuuskiintiööni.

Jotain Bridget Jonesin ja Afrikan tutkimuksen väliltä, ajattelen.

Olen sekoillut kirjastossa niin kauan, että minulla on enää vain viisi minuuttia aikaa, ennen kuin minun täytyy lähteä töihin. Seison hyllyjen keskellä, enkä uskalla koskea mihinkään kirjaan. Kammottava tilanne.

Juuri kun olen luovuttamassa, näen pokkaritornissa Antti Holman Järjestäjän. Siitä olen kuullut.

Säntään lainauslaitteelle ja yritän määrätietoisesti lainata kirjan kolme kertaa koulun kirjastokortilla, ennen kuin tajuan, mitä olen tekemässä. 

Juoksen ovista ulos kirja kainalossa. Matkalla minua tulee vastaan 7B-ratikka, siellä missä ei pitäisi, ja puistossa haisee voimakkaasti oksennukselta ja kaikki ihmiset pitelevät neniään. Olen haltioissani. Onko kirjastossa käyminen aina näin jännittävää?