Kotitonttu mental breakdown

Kirjoitettu 10. marraskuuta:

 

Istun kassanäytön takana, ja katson miten noin nelikymppinen aikuinen mies kiukuttelee minulle kaupan tuulikaapissa. Hän tamppaa edestakaisin eteismatolla hartiat lysyssä; kiroilee, huokailee ja kiemurtelee. Neuvottelemme parhaillaan siitä, miten ”hän ei vaan yksinkertaisesti jaksa”.

Kaikki alkoi siitä, kun noin viisi minuuttia sitten, mies pölähti kaupan ovista sisään olallaan vaaleansininen treenikassi täynnä pulloja.

Mies suuntaa pullonpalautuspisteelle.

”Valitettavasti meidän pullokone on rikki”, sanon.

Mies pysähtyy pullokoneen eteen. Hänen hartiat lysähtävät, ja kädet sojottavat tikkusuorina pitkin kylkiä. Hän tuijottaa pullokonetta liikkumatta.

Voi hele, ajattelen. Varaudun henkisesti seuraaviin minuutteihin.

Ja sitten se tulee.

”Voi emämuna sentään”, mies huutaa ja katsoo minua.

”Joo, harmi juttu. Tossa on Alepa kulman takana, jonne voi pullot palauttaa.”

Mies käännähtää raivokkaasti minua kohti ja vaaleansininen pullokassi heilahtaa niin, että tölkit kolahtelevat. Hän on Reinoissaan ja nuhjuisissa collegeshortseissaan varsin huvittava näky. Raivoava kotitonttu.

Kotitonttu tuijottaa minua silmät viiruina. 

”Siis MÄ EN KUULE JAKSA.”

Tähän väliin en osaa sanoa mitään, olen kovin hämmentynyt. 

Tuijotan Kotitontun showta, ja harmittelen mielessäni sitä, ettei kukaan muu ole näkemässä tätä. Hän hiihtää edestakaisin pullokoneelle, omenahyllylle, pullokoneelle, omenahyllylle, minun luokseni. 

”Siis etkö sä OIKEASTI voi ottaa näitä?!” hän kysyy ja heristää kassiaan.

”Voinhan minä, mutta ei me voida niistä panttia antaa”, vastaan ja kadun samantien savolaista vastaustani.

Kotitonttu potkaisee eteismattoa, kiroilee, ja kertoo taas ettei jaksa. Hän kiemurtelee hetken eteismaton läheisyydessä ja menee sitten tuulikaappiin seisomaan.

Vasta nyt kassalle tulee joku muukin. Palvelen asiakkaat ja sivusilmällä näen, miten Kotitonttu mököttää liikkumattomana tuulikaapissa, kasvot seinään päin. Mietin, mikä tragedia pullokoneen rikkoutuminen hänelle onkaan.

Muut asiakkaat lähtevät ja jään odottamaan Kotitontun viimeistä kohtausta. Sitä ei kuitenkaan koskaan tule. Huomaan vain, miten hän lopulta hiipii hartiat lysyssä kaupasta ulos, vaaleansininen pullokassi maata viistäen.

Istun yksin kassalla. Kaupassa on hiljaista. Mietin, että jos Postin työntekijät leikkaavat nurmikkoa ja kokoavat huonekaluja, niin pitäisikö meidän perustaa kaupan nurkkaan jonkinlainen psykologin vastaanotto.