Oman elämäni Onnibus-gate

En ole Onnibussien suurin fani. 

Lukuisat 4,5 tunnin bussimatkat Helsingin ja Savonlinnan välillä ovat aiheuttaneet sen, että 
sisälläni asuu nykyään hyvin, hyvin (vihainen Kimmo) pieni kyyninen ja piiloraivoava bussimatkustaja.

Eivät auta enää puolustuspuheet ”on niin halvat liput”, ”kiva kaksikerroksinen bussi” tai ”siellä on WiFikin”. Ai miksi? No minäpä kerron.

Kiinnitä turvavyösi ja lähde mukaan pienelle matkalle, jonka tarina perustuu vähän liiankin hyvin tositapahtumiin. Hyvää matkaa bästa passagerare, enjoy!

 

KLO 14:10 Noin kaksi tuntia ennen bussin lähtöä mielessä vilahtavat ensimmäisen kerran tutut tekonahkapenkit ja niiden vieno haju. Inhottaa jo valmiiksi, ja kielen takana on tekonahkamainen olo.

KLO 15:45 Bussilaiturilla on vastassa huonosti käyttäytyvä ihmiskasa. Joku on jyrähtänyt laukkuineen keskelle väylää, eikä aio väistää mitään tai ketään. Toinen puistelee päätään ja narisee, miten ihmiset eivät osaa jonottaa. Joukossa on myös aina yksi panikoiva mummo tulostetut matkaliput käsissä väristen, joka seisoo ihan niskassa kiinni ja työntää minua kokoajan selästä eteenpäin. Tekisi mieli kuiskata mummon korvaan: ”Tiiätkö, siut varmaa jätetään tähän laiturille.”

KLO 16:05 Bussissa joudun istumaan ahtaaseen penkkivälikköön, jossa jalat ovat 25 asteen kulmassa ja otsa kiinni edessä olevan penkin selkänojassa. Sen lähemmäs tekonahkan hajua ei kai pääsekään.

KLO 16:20 Päätän katsella maisemia, mutta ikkunaa peittää iso hyttysverkkomainen logo. Maisemien katseleminen pienien vilisevien ruutujen välistä alkaa oksettaa.

KLO 16:21 Joku avaa lihapullapaketin. Miksi aina?!

KLO 16:25 Kuskina on taas joku käsittämätön hahmo. Joko ei-savolainen kuski, joka kuuluttaa kovaan ääneen päin mäntyä: ”Hyvvöö päivöö vaan kaikille!” tai kuski, joka pitää ratin takana omaa (aivan liian pitkää) matkaopas-showta. Tai se tyyppi, joka kertoo aina tismalleen samat vitsit ”No, mitäs herrasmiehet ja herrasnaiset”.

KLO 17:00 Tällä kertaa ohjaamossa on yli-innokas kuski, joka päättää kävellä eräällä pysäkillä koko bussin läpi ja nykiä hartaasti joka-ikisen matkustajan turvavyötä, varmistaakseen, että ne ovat varmasti kiinnitettyinä, ”eikä kukaan huijaa”. Samalla hän kyselee, onko kaikki hyvin. V-kirjaimen muotoinen olemukseni penkkien välissä ei ilmeisesti kerro mitään.

KLO 17:15 Seuraavat 15 minuuttia matkan taustamusiikkina toimi eksoottinen valinta: kuskin rätisevä mikki.

KLO 17:40 Pysähdymme Mikkelissä ja kuski kuuluttaa ”5 minuuttia taukoa, älkää menkö kauas.”

Olen vihdoin saanut itseni suoristettua ja suuntaan kohti linja-auton vessaa. Pönttöä tuijottaessani huomaan, että joku on päättänyt, että siinä vessassa ei sitten tällä matkalla asioi enää kukaan muu. Matkaa on jäljellä kolme tuntia.

Päätän kuitenkin puhdistaa käteni ja turautan lorauksen käsidesiä kämmeniin. Aine osoittautuukin vihreäksi saippuaksi. Avaan hanan huuhtoaksesi saippuan pois, mutta vettä ei tule. Onnekseni minulla on eväänä vain kaikkea sormin syötävää.

KLO 18:10 Matka on jatkunut hyvät 20 minuuttia, kun kuski saa puhelun. Eräs rouva on jäänyt Mikkeliin. Ei auta kuin kääntyä ympäri. Asemalla vastassa on pieni mummo, joka juoksee kohti bussia ja heiluttaa vimmatusti käsiään kuin haaksirikkoutunut. Alaovilta hän ilmoittaa: ”Mie unohuin vessaan, anteeks koko sakki.”

KLO 18:50 Yritän vihdoin saada unta. Bussissa alkaa kuitenkin soida hälytyskello. Koska otsani on kiinni penkissä, en näe mitään, mutta kuulen kuskin ja matkustajan keskustelun.

”No mitäs siellä kävi?”
”Poltin vähäse vaa tuolla vessassa.”
”Ei täällä saa polttaa tupakkaa!”
”Noku teki mieli…”
”Jäätkö tienvarteen?”

KLO 19:10 Kolmen epämukavan tunnin jälkeen ensimmäinen ihminen lähestyy minua. Hän esittää sen kysymyksen, mitä kukaan kolme tuntia Onnibussissa istunut ihminen ei halua kuulla. Toivon, että minulla olisi kyltti, jossa lukisi ”OLEN ISTUNUT TÄSSÄ KOLOSSA VIIMEISET SATA TUNTIA, VOISITKO YSTÄVÄLLISESTI MENNÄ ISTUMAAN JONKUN SELLAISEN VIEREEN, JOKA ON OLLUT TÄÄLLÄ VASTA TUNNIN”.

KLO 19:12 Vieressä istuva ihminen istuu aivan ihossa kiinni. Yritän pyöriä, yskiä ja niistää penkissäni minkä kerkeän karkottaakseni hänet kauemmaksi – tuloksetta.

KLO 19:25 Kuski kehottaa ”naatiskelemaan”. Tekisi mieli kynsiä nahkapenkkiin pieniä ilkikurisia naarmuja. 

KLO 20:15 Yläkerrassa alkaa loppua ilma. Matkaa jäljellä puoli tuntia.

Katson moottoritien vieressä kiitävää junaa. Siellä onnelliset ihmiset istuvat ravintolavaunussa, nauravat ja kohottelevat maljoja ja katosta sataa konfetteja ja ravintolavaunun työntekijä ripottelee matkustajien päälle glitteriä.

Onnibussin sisällä kanssamatkustaja röyhtäisee.

 

Aitoa arkiston kuvamateriaalia Onnibus-matkan jälkeisestä hepulitilasta