Poikaystäväni oli jo pitkään toivonut, että kokeilisimme tehdä itse lihapiirakkaa. Sunnuntaina ostamme sitten tarpeet piirakkaa varten.

Kaikki tarvikkeet ovat pöydällä ja olemme valmiita hommiin. Hyvät kokkausmusiikit taustalle ja fiilis on molemmilla katossa. Pariskunnan idyllinen leipomissunnuntai, kyl on muute ihanaa.
 

Reippaana tyttönä otan jäiset voitaikinalevyt ja tungen ne mikroon. Tästä eteenpäin kaikki alkaakin sitten hitaasti mutta varmasti mennä päin mäntyä. 

Hetken kuluttua noukin mikrosta ulos märän kasan taikinaa, joka ui voilammikossa. Katselemme taikinaa ja naureskelemme. ”Vähän vaan jauhoa ja kyllä se siitä”, poikaystäväni sanoo. 

Levittelen räkämäistä taikinaa pitkin pöytiä ja yritän kaulia. Taikina tarttuu kaulimeen kiinni, kädet ovat voissa. Taikinan alla oleva leivinpaperi menee kokoajan ryttyyn. Yritän vetää paperia suoraksi, mutta se pakenee välittömästi toiselta puolelta taikinan alle. 

Hymy alkaa hyytyä. Poikaystäväni sanoo: ”Huumorin kautta vaan!” ja tuuppaa kevyesti olkapäähän. Viritän hymyn kasvoilleni, ja yritän kovasti olla oman elämäni Bree Van De Kamp, jolta syntyy käden käänteessä piirakka jos toinenkin.

Seuraavaksi kippaamme jauhelihat ja riisit pohjan päälle. ”Liikaa täytettä”, sanon. ”Anna mennä vaan, kaikki sinne!”, yllyttää poikaystäväni. Teen työtä käskettyä.

Noniin, sitten vaan kansi päälle. ”Kansi” odottaa lautasella ja näyttää lähinnä limaiselta läskimahalta. Tartun taikinaan epätoivoisesti ja näen sivusilmällä, miten sydäntäsärkevän iloiselta poikaystäväni näyttää. On jotenkin suloista, että hän luottaa täysin siihen, että osaan tämän. Mitä en siis todellakaan osaa.

Pinna on kireällä ja taikina repeää. Samoin idyllinen avovaimon rooli. Lätkäisen reikäisen kammotuksen piirakan päälle. Se on auttamattomasti liian pieni. Nyhdän sitä joka suuntaan, mutta jauheliha tursuaa ulos joka hiivatin välistä. Yritän tilkitä piirakan reunoja sormillani minkä kerkeän. Kimitän, että täytettä on liikaa ja, että auta nyt sinäkin sitten siinä. Naantalin aurinko poikaystäväni kasvoilta on sammunut. 

Lopulta lyön nyrkin keskelle lihapiirakkaa ja taikina painuu linttuun. Käyn itkemään ja sanon, että en perkele osaa. 

Poikaystäväni hymähtää, että miten se nyt sillä lailla, ja tuijottaa hämmentyneenä reikää keskellä piirakkaa. Käsken häntä ”tekemään jotain”.

Poikaystäväni yrittää epätoivoisesti korjata vaurioita, mutta päätyy lopulta hermostuksissaan repimään koko kannen riekaleiksi. 

Palaan dramaattisesti itkien paikalle ja alan marttyyrimaisesti kuroa jäljellä olevaa kantta yhteen. Jauheliha paistaa armotta läpi. Painelen haarukalla tekeleeseen reiät ihan vaan muodon vuoksi ja työnnän sen äkkiä uuniin. Poikaystäväni nököttää nyt hölmistyneenä sohvan nurkassa, minä painelen makuuhuoneeseen.

Olemme hetken hiljaa. Sitten alkaa naurattaa. 

Kun Itse Naurettavuus sitten myöhemmin tulee uunista, poikaystäväni kehuu sitä liikuttavan paljon. Säälistä, otaksun. Jossain mielenhäiriössä lupaan ensi kerralla muotoilla piirakan päälle taikinasta kaloja.