Näen melkein joka viikko kaupungilla kulkiessani ihan mahtavia hahmoja. Hahmot ovat periaatteessa ihan tavallisia kansalaisia aamuratikassa, kaupan kassalla tai liikennevaloissa, mutta heissä on jotain erikoista ja mielenkiintoista. Monista tyypeistä saisi hyviä aiheita sketsihahmoihin, kirjan tai elokuvan päähenkilöihin, valokuvaprojekteihin, inspiraatiota pukeutumiseen – mitä ikinä.

Siksi kerään itselleni eräänlaista hahmolistaa, johon yritän kirjata kaikki karismaattiset, hassut, upeat ja kummalliset tuntemattomat, joihin arjessani törmään.

Tämä tapa alkoi, kun opiskelin Lahden kansanopiston teatterilinjalla ja meidän piti kehittää hahmotyöpajassa jokin roolihahmo. Hahmoa ei saanut keksiä omasta päästä, vaan ideat hahmoon piti hakea kaupungilta elävästä elämästä.

Oli jäätävän kylmä syyspäivä, kun tallasin pitkin Lahden katuja (olin siis Cheek?). Valitsin hahmokseni noin 50-vuotiaan hieman rock-tyylisesti pukeutuneen naishenkilön, jolla oli mustassa lyhyessä tukassa violetti raita.

Olimme saaneet ohjeeksi tarkkailla ihmisten liikkeitä ja eleitä sekä jutella heille jotakin arkista, jotta kuulisimme miten he puhuvat. Olin päättänyt kysyä tältä kyseiseltä naiselta reittiä Lahden satamaan, vaikken siis todellisuudessa ollut menossa sinne. Omasta mielestäni suunnitelma oli uskottava ja ovela. 

Kunnes nainen avasi suunsa.

Hän selitti käheällä ja matalalla äänellään, että hänen autonsa on ihan lähistöllä ja hän voi viedä minut satamaan. Hän pulisi iloisesti kaikkea mahdollista, huitoi kädellään puhuessaan ja heitti aina väliin hokemansa ”eiku kato, mulla on vaan aikaa”.

Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, huomasin istuvani pienen punaisen auton etupenkillä matkalla Lahden satamaan. Tuijotin auton sivupeilistä hämääntynyttä naamaani. 

Kun lopulta saavuimme satamaan, aloin olla jo myöhässä tunnilta. Lähdin silti vielä kävelemään hänen neuvomaansa suuntaan, sillä huomasin, että hän istui edelleen autossaan tien päässä ja huitoi iloisesti, että sinne päin vaan. Minä vilkutin takaisin ja mietin huvittuneena, että mitäs helvettiä nyt sitten.

Ja niinpä minä sitten juoksin koko matkan satamasta takaisin koululle. Arkivaatteissa.

Juostessani minua nauratti, miten mahtava hahmo tämä tuntematon oli ja miten hyvä muisto kummallisesta kohtaamisesta jäi.

Tässä vielä hahmolistani viimeisimmät:

Vaaleanpunainen nainen. Hän käveli vastaan Helsingin rautatieasemalla ja oli pukeutunut päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen. Huulipuna, silmälasit ja jopa kädessä roikkuvan karkkipussin irtokarkit = vaaleanpunaisia.

Kuuden laudaturin laitapuolenkulkija. Istui toppahousut jalassa ratikassa omalla retkituolillaan ja puhui, miten kirjoitti aikanaan kuusi Laudaturia ja valmistui yliopistosta professoriksi. ”Siihen ei Sipilä pysty. Ei pysty!” Jäin miettimään, että mitä jos hän puhuikin totta.

Ujo homopariskunta. Vilkuilemassa vaivihkaa Keltainen Ruusu -aikuisviihdekaupan näyteikkunaan ja ympärilleen.

Vauva, jonka nimi oli Sixten. Nimi sai rattaissa istuvan vauvan näyttämään äärimmäisen mahtipontiselta ja viisaalta.

Vauhdikas narkkari. Juoksi kovaa vauhtia Kampin Narinkkatorilla valtavan iso aurinkolippa päässä ja nauroi.

Chihuahua-nainen. Työnsi uupuneen näköisenä lastenrattaita, joissa istui vierekkäin kaksi peittoon käärittyä chihuahuaa.

Hellyyttävä raksamies. Joi suoraan pikkupurkista Actimel-jugurttia, eikä hän huomannut, että nenänpäähän jäi vaaleanpunainen jugurttitäplä.

Pappa hädässä tekniikan kanssa. Hän seisoi Pasilan asemalla matkalaukun kanssa, viittoili minua luokseen ja tuskaili, että puhelin soittaa kokoajan itsekseen Heinrichille, vaikka hän ei halua. Kun lopulta painoin punaista luuria, hän katsoi minua kuin Jeesusta.

Mysteerinen neiti Hopeakenkä. Näin junan ikkunasta, miten tyttö juoksi hopeissa korkokengissä vesilätäkköön, kaatui ja hänen laukkunsa lensi. Kun joku yritti auttaa, tyttö heilautti vaan kättään huolettomasti. Junassa sama tyttö harjasi pitkiä mustia hiuksiaan hermostuneesti. Muutaman pysäkin jälkeen laiturilla seisoi poliisiauto ja sen edessä poliiseja sekä hopeakenkäinen tyttö.