Riidan jälkeen
Eilen oli ensimmäinen riitamme uuden alkumme jälkeen. Pieni asia, joka olisi ollut helposti korjattavissa, hiersi viikon mieltäni. Taas se sama laulu, minä pyydän, mies lupaa, minä pyydän uudestaan, mies lupaa uudestaan. Se tyhjä sanahelinä muistutti viime kesästämme.
Riidan jälkeen on aina ollut mykkäkoulua. Aina. Tiesin sen taas tulevan, joten pyysin josko mykkäkoululla rankaiseminen viimein loppuisi. Olimmehan luvanneet tosissamme nyt yrittää. Mykkäkoulut kulkevat aina samaa polkua, mies on hiljaa, minä närkästyn ja olen hiljaa myös. Mies on uppiniskaisempi, joten voittaa sen joka kerran. Minä kaipaisin kipeästi sovintoa, tietoa siitä että rakkaus jatkuu vaikka riideltiin. Joten avaan ensimmäisenä suuni. Se joko johtaa siihen että riita lakaistaan maton alle tai riita uusiutuu. En tiedä kuinka nyt käy.
Tällä kertaa riita pelotti. Eihän siitä ole kauaa kun riidat ajoivat miehen luotani pois. Minä luotin rakkauden pitävyyteen, turvallisuuteen, siihen että vaikka riideltiin, me oltaisi kuitenkin Me. Nyt en voi olla ajattelematta missä kohtaa riita on taas liikaa. Ottaako mies pian yhteyttä utteen naiseen vai peräti samaan. Vai viestitteleekö hän jo parhaillaan jonkun eukon kanssa ja tilittää millainen bitch olen. Vai käykö näin vasta ensi riidan jälkeen? Joskus toivon että pystyisin itse samanlaiseen julmuuteen. Vaan kun en pysty, ajatuskin sattuu.
Voinko enää avata suutani ristiriidoissa luottavaisin mielin vai saanko pitkäänkin pelätä suhteen päättyvän? Hän vannoo rakkauttaan ja haluaisin todella, todella luottaa. Mutta ääni päässäni huutaa ja muistuttaa kuinka turpaani sain kun viimeeksi luotin. ”Ei ole ketään muuta” ”tottakai oot mun ainut” ”en kaipaa muuta”. Kipeimpiä valheita mun elämässä.
Perjantaina mies taas puheli niitä näitä, elämän varrella tapahtuvia asioita. Taas se vilahti siellä. ”Jos me mennään joskus naimisiin”. Se on vilahdellut muutaman vuoden puheissa ja vaikka se vaihtuukin välillä ”minä en ikinä mihkään naimisiin mene”, olen luottanut siihen että vielä joskus. Illalla itkin yksin suihkussa. Tajusin naimisiinmenon olleen jo pitkään tyhjää puhetta, joten perjantainenkin puhe on parempi ohittaa ilman toivonpilkahdusta. En voi tietää vastapuolen rakkauden määrää juuri nyt. Ehkä me tasapainotellaan lankulla, valmiina tipahtamaan haiden syötäväksi. Tai ehkä me ollaankin vakaalla pohjalla. Mutta minä aloitan siitä että rakkaus on vielä huomenna.