Kunnes kuolema meidät erottaa
Rakkaus. Tuo ihana asia elämässämme. Mitä se oikein on? Onko ikuista rakkautta, ”kunnes kuolema meidät erottaa”?
Omaa lasta rakastaa ehdoitta ja täysillä. Rakastuminen ei välttämättä tapahdu ensisilmäyksellä mutta nopeasti. Nopeammin kuin parisuhteessa. Ja tiedät että tapahtui mitä tahansa, rakkaus lapseen pysyy. Se pysyy ja kukoistaa. Antaisin itse vaikka oman elämäni noiden pienten puolesta. Olen äiti ja se on paras asia elämässäni.
Rakkaus puolisoon taas kehittyy ajan kanssa, muuttaa matkalla muotoaan. Lapsi kun kasvaa ja muovautuu omaksi itsekseen, rakastamme silti. Puoliso jos muuttuu, rakkaus horjuu. Lasten kanssa riidellään rajustikin ja uhmavaiheet ovat raastavia. Rakkaus ei kuitenkaan lopu. MIKSI helkutissa se lipeää käsistä sitten aikuisten välisissä suhteissa?! Jonkun aikaa matalaliitoa parisuhteessa ja KABUM! Ero! Ei tästä mitään tuu vaikkei olla oikeestaan edes yritetty.
Jostain bongasin ajatelman että ennen vanhaan perheet olivat oma vahva yksikkönsä. Aikuiset yksilöinä lakkasivat olemasta ja perhe oli molempien intressi numero1. PERHE. Parasta elämässä ja asia minkä puolesta pitäisi vanhempien taistella lujemmin. Se vahva yksikkö ja erojen epätavallisuus, jopa paheksuttavuus, nekö pitivät vielä vanhempiemme sukupolven yhdessä? Mikä meitä sitten vaivaa? Itsekkyys? Laiskuus? Helppouden tavoittelu?
Nykyaikana kaikki on sekuntien päässä. Oma puoliso vituttaa, ei muutakuin nettiin salaseuraa hakemaan. Oma puoliso vituttaa ja kappas kun joka tuutista pursuaa ”parempia vaihtoehtoja”. Sen helppous valkeni minulle eilen. Jaoin someen kuvan pohkeestani ja BLING! Sain ihailevan postin random mieheltä. Kuinka helppoa olisikaan ollut hypätä siihen kelkkaan, antautua kehuttavaksi ja ties mitä muuta. Mutta oma moraalini ei antanut tehdä väärin. Minä olen meidän perheyksikössämme ja se voittaa satunnaiset ihailijat. Heillä ei ole mitään annettavaa minulle.
Mietin vielä tuota hääteemaakin. Ennen oli ilmiselvää mennä naimisiin ja siinä pysyttiin. ”Myötä- ja vastoinkäymisissä”. Luottamus siihen että toinen pysyy vierellä oli vahva. Ehkäpä se avioliitto oli nimenomaan lupaus SITOUTUA tuohon perheyksikköön, tuohon toiseen ihmiseen ja tehdä kaikkensa jotta ”kuolema meidät erottaa”. Miksi sitten tyypit menee nykypäivänä naimisiin vailla tahtoa taistella suhteen puolesta? Samalla sisäinen skanneri etsii sitä vielä parempaa ja kriisin koittaessa ei anneta aikaa eikä ymmärrystä.
En minä tiedä. Kunhan ajattelen ääneen. Ehkä eniten toivon nimenomaan sitä että voisin luottaa aikuisten väliseen rakkauteen yhtä sinisilmäisesti kuin luotan siihen että minun ja lasteni rakkaus pysyy ja kukoistaa.