Äitiys on työni

En ole aina osannut rakastaa äitiyttäni. Se on tabu, mitä ei saa ääneen myöntää mutta oikeanlaisessa porukassa uskallan tunnustaa ettei äidinrakkaus välttämättä herää heti vaan vaatii viikkoja tai kuukausiakin. On ollut synkkiä hetkiä jolloin olen toivonut etten olisi äiti ja olen jopa miettinyt antavani pois yhden näistä upeimmista olennoista. Oliko ne synkkiä hetkiä koska ajattelin noin vai ajattelinko noin koska elämässäni oli synkkä aikakausi?

Ehkä koska en osannut nauttia isompien lasteni vauva-ajasta, olin super onnellinen kun mini ilmoitti tulostaan. Voisin ammentaa nyt kaikkia niitä ihania tunteita, rakastaa tuota palleroa heti ensi sekunnista lähtien ja heittäytyä äitiyteen täysillä. Ehkä rakastumiseen auttoi sekin että isommat lapset odottivat innoissaan pienen sisaruksena syntymää ja juttelivat masun läpi tälle. Sillä nyt vasta tiedän mitä on kun äidinrakkaus syntyy heti kun vauva syntyy. En voisi enempää rakastaa poikaamme.

Käsitin pian että äitiys on työni. Unelma-ammattini. Työpaikkani on kotona ja pomoni ovat nuo kolme ihanaa ja raivostuttavaakin olentoa. Kuka voi tunnustaa nauttivansa ihan joka hetkestä ja työtehtävästä oikeissakin töissä? Samalla tavalla minäkin koen ärtymystä ja turhautumista mutta myös onnistumisen tunteita ja ennenkaikkea koen tekeväni työtä jolla on tarkoitus.

Odotan innolla pääseväni jo hiekkalaatikolle minin kanssa, rannalle, eväsretkille, metsään, pulkkamäkeen jne. Siskot ovat luvanneet opettaa kaiken tarvittavan veljelleen. Tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Tässä minä olen hyvä vaikken täydellinen. Ankarimmat palautteet saan itseltäni kun en mahdukaan niihin äitiyden muotteihin jotka olen omassa päässäni luonut. Lapset rakastavat minua, tein heidän kanssaan sitten paljon tai hieman vähemmän. He ovat kannustavia pomoja.

Ja kyllä. Rakastan oikein kovasti myös isompia lapsiani ja muistan kertoa sen heille. Vaikka rakkaus syttyi hiukan myöhemmin, ei sitä ole yhtään vähempää.

Armollisin mielin kohti vuotta 2016!