Haaveita ja niistä luopumista
Niinkuin viimeeksi kirjoitin, olen lapsena tehnyt muiden elämää miellyttävämmäksi. Ammattikoulun valitsin kodin läheltä jotta, noh, voisin olla lähellä. Vaikka mieli tekikin hieman muuttaa koulun varjolla hyvin kauas. Äiti totesi vain lyhyesti ”sä et tuu koskaan pärjäämään siellä”. Niin vai he eivät olisi pärjänneet ilman minua? Parisuhteissa kyse ei milloinkaan ollut siitä mitä MINÄ halusin, vain nuorempi tyttäreni oli minun tahtomani. Minä elin sitä todellisuutta mitä toinen osapuoli halusi. Toisena naisena olo, kotiin piilotettu, elättäjä. Onhan noita. Ammattiani en valinnut itse joskin oman etenemisen uralla tein itse. Mitään selkeää suunnitelmaa mitä olisin isona, ei ole ollut. Haaveet ovat kaatuneet siihen ettei toinen osapuoli ole joko uskonut minuun tai antanut mahdollisuutta.
”Ei susta oo siihen” ”Ei sun kannata” ”Eiks toi oo typerää” ”Ethän sä osaa” Omasta mielestäni tiet ovat auki kaikille, osaamattomuus on harjotuksen puutetta ja tahdolla on enemmän merkitystä kuin taidoilla. Silti, kun minulle on todettu ettei kannata, olen hylännyt ne haaveet.
Joskus halusin olla vaan yövartija, siinä oli kaikki mitä elämältä osasin kaivata. Kohotessani esimieheksi ympärillä supistiin etten ollut oikea valinta. Kun suurin tsempparini, ihminen joka todella uskoi minuun, lähti, sain kohdata kohtaloni syrjäytettynä työntekijänä. Jos suurin osa on eri mieltä kuin minä, parempi alistua. Kun aloitin alaani sivuavaa erikoisammattitutkintoa, se oli kuulemma höpö höpöä ja turhaa. No koulu on vieläkin kesken. Niinkuin kuorma-autokortin ajokin, tytöt ei kuulemma aja kuorma-autoja. Tällä hetkellä en tiedä mitä ”voisin osata tehdä” töihin palattuani. Uusi ammatti olisi tervetullut mutta saanko edes yhden ihmisen puolelleni, joka jaksaa tsempata ja uskoa?
Lapsista olen löytänyt iloa. Vaikka päivät ovat välillä pitkiä ja raskaita varsinkin nyt masennuksen kourissa, saan tästä paljon iloa. Kuten aiemmin olen sanonut, äitiys on paras työni. Vauvakuume on piinannut jo jonkin aikaa, eilen lapsen synttäreillä uskalsin sanoa ääneen kaipaavani suurta perhettä. Kukaan ei puoltanut minua vaan kohtasin väheksyntää ja ivallista ”sä et tulis kestämään” väitteitä. Vielä juhlien jälkeen yritin herätellä aihetta mieheni kanssa, kertoa mitä MINÄ kaipaan ja mistä unelmoin. ”Sä et kestäis” toistettiin taas.
Tiedänhän minä ettei perheenlisäys ole nyt ajankohtaista koska a. kuopus on vielä pieni ja b. parisuhteemme vielä vaakalaudalla ja c. en ole varma olenko hullu vai lähteekö tää masennus joskus. Mies hokee ettei yhtään enempää lasta ja minä piipitän että kun minä olisin niistä onnellinen. En voi toista pakottaa, joten arvaatte varmaan mikä on sitten lopputulos… Minä pistän omat tahtomiseni syrjään. Ehkä tässä herkille pistää se, että mies on taas pari yötä ollut töissä. Se syksyinen pettämisen paljastuminen toistuu päässäni vaikka järki sanoo muuta. Järkeilen kyllä ettei mies pettäisi nyt mutta pelko siitä ettei hän edelleenkään usko täysin meihin elää yhä. Jos hän sanoisi suoraan ettei hän todellakaan halua enempää lapsia, yksi oma riittää, ja saisimme järkevän keskustelun aikaiseksi, voisin hyväksyä sen. Mutta MINUN vähättelyni ja naureskelevat tokaisut ettei yhtään lasta enää, ärsyttävät. Hänhän on 4 vuotta jankannut että vain idiootit menevät naimisiin, hän ei ikinä, ja minä uskoin sen. Sitten hän paljastaa että onkin vain vitsaillut kaikki nämä vuodet. Mitä minä milloinkin voin uskoa??
Kiitollisuuskirjassa opetetaan että hetki kerrallaan. Ei edes päivä kerrallaan vaan se kyseinen hetki jota juuri elää. Vaikka olisi tappava sairaus niin silti olisi kiitollinen niistä asioista mitkä ovat hyvin juuri sillä hetkellä. Minä todella yritän. Ja napsin nappia naamaan…