Kun maailma romuttui
Olimme riidelleet mieheni kanssa jo viikkoja, en oikein tiennyt mistä riidat syntyivät mutta molemmilla oli paha mieli jostain. Riidat kuuluvat parisuhteeseen mutta nyt tämä oli erilaista, kuin suuri möykky, joka kyti molempien sisällä ja purkautui heti kun siihen oli mahdollisuus. Tämä tarkoitti iltoja kun lapset olivat nukkumassa tai niitä viikonloppuja kun vanhemmat lapset olivat isällään. Silloin riitely päättyi vain niiksi hetkiksi kun mieheni meni yöksi töihin. Hän tekee tuurauksia erään anniskeluravintolan ovella. Vasta viime aikoina olin lopettanut itseni lietsomisen, siellähän oli naiset viimeisen päälle pynttäytyneenä ja himokkaina, tuollainen nuori mieshän saisi kuoria kermat päältä. Eihän minulla ollut sellaisesta pelkoa, hänhän oli minun. Meillä oli perhe. Olin turvassa.
Olimme keväällä päättäneet hankkia asuntolainan ja asettaa pieni perheemme yhteiseen pesäkoloomme. Laina-asia ei vain ottanut edistyäkseen kesän aikana ja olin jo kyllästynyt hoputtamaan ja muistuttamaan siitä. Päätin sitten luovuttaa, mitäpä minä stressaisin itseäni ja toista asialla, mikä ei nyt niin kovin tärkeä ollut. Olimmehan päässeet näin pitkälle ilman lainaakin. Kun sitten vapautin mieheni tuosta taakasta, hän tunnusti ettei ollut tehnyt lainalle mitään koska ei ollut varma oliko meillä yhteistä tulevaisuutta.
Silloin musteni. Minua ei olla ikinä lyöty mutta nyt tuli (henkinen) isku, jota en unohda. Niin että minäkö olin yksin ollut onneni kukkuloilla, rakentanut pilvilinnoja ja yhteistä ihanaa tulevaisuutta? Sitä tunnetta kun haaveet romuttuvat kerralla, kaikki siinä yhdessä hetkessä, ei voi kuvailla. Olin rakentanut itseni siihen luottamukseen (kun kaikkialta vaativat luottamaan) että me oltaisiin ME vielä kauan. Ikuisesti. Että meillä olisi vielä yhteinen asunto, Koti, lapsuudenpaikka lapsillemme. Että meillä olisi vielä joskus yhteinen sukunimi. Samaan hautaan lopulta haudattuina. Minusta jäi vain tyhjät kuoret, sisin oli poissa. Onneksi ovat lapset, rutiinit pitävät elämän kuosissa. Sovimme pariterapiasta ja että molemmat tsemppaavat, ei meistä kumpikaan halunnut perhettä rikkoa.
Toisaalta oli onni että totuus tuli huokaistua pihalle, sillä parisuhteemme parani. Olimme taas vastarakastuneita, tai ainakin minä. Hellyys, huomaavaisuus, kosketus ja seksi tulivat jälleen kuvioihin. Ei tarvinnut enää riidellä kun tiesin viimein mistä se paha olo johtui. Itkin silti, sillä surin niitä menetettyjä unelmiani. Jouduin aloittamaan alusta, mutta päätin rakentaa itseni vielä vahvemmaksi. Sellaiseksi, joka pärjäisi tarvittaessa yksinkin. Omassa terapiassani sain ohjeeksi tehdä itselleen mukavia asioita, aloittaa uusi harrastus, hemmotella itseään, ostaa vaikka uudet kengät. Ja niin minä aloin taas liikkumaan. Hengästyessä ei pystynyt itkemään.