Miten paljon voi riidellä?

Kun rakkaus loppuu, alkaa kumppanuus. Tai jotain. Löysin eilen vihkon missä olimme isompien lasten isän kanssa yrittäneet neuvotella ennen eroamispäätöstä. Tuttuja ongelmia ajankäytöstä ja yhteisen ajan puutteesta. Ideoita oli muttei päästy yhteisymmärrykseen saatika lähdetty toteuttamaan niitä. Tekstistä löytyi asioita mitkä olin unohtanut, isä kuulemma pelkäsi jättää minua yksin lasten kanssa eikä siksi enää harrastanut (mikä ei pidä paikkaansa) ja yritin saada häntä aukomaan omia ongelmiaan seksuaalisuutensa kanssa jonkun ammattilaisen luona. Sieltä kumpuaa osa minunkin ongelmistani pedin puolella. Kun kerta toisensa jälkeen saat rukkaset eikä vastapuoli ole ollenkaan kiinnostunut minusta seksuaalisesti, latistaa ennenpitkää. Se puoli meistä kuoli lasten myötä. Ehkä en ollut enää viehättävä tai jotain.

Oli miten oli, elämääni astui mies joka kohteli kuin maailman arvokkainta olentoa vaikken ollut edes hänen tyttöystävänsä. Ja niin sinetöityi ero lasten isän kanssa. Sitä eroa en ole aidosti katunut hetkeäkään, mutta lasten tuskaa on ollut vaikea seurata sivusta. Heti alkuun yhteishuoltajuuden tie miinotettiin ja hyväuskoisena hölmönä astuinkin muutamiin ansoihin. Minun äitiyttäni kyseenalaistettiin ja lasten kautta tehtiin kiusaa. Vuodet olivat tuskan täyttämiä ja uusi mies rinnallani sai nähdä koko tunteiden kirjon. Hän piti minua pinnalla kun olisin ollut valmis luovuttamaan. 

Lopulta päästiin suht stabiiliin tilanteeseen tapaamisten osalta, mutta rahapuoli tuotti päänvaivaa. Enhän minäkään haluaisi maksaa omista lapsistani kun takuita siitä mihkä rahat käytetään, ei ole. Vuoden jatkunut kädenvääntö elatuksesta sai tänään päätöksen. Voittajina ovat lapset, nuo minun arvokkaat aarteeni. He, joiden vuoksi kärsisin uudestaankin nämä tuskat jos tarve olisi.

Tästä alkaa uusi elämä. Yksi stressi taas vähemmän ja oma terapianikin etenee hyvin. Tämän on pakko olla huippuvuosi!