Viimeiset voimanrippeet
Ensin teki mieli kirjoittaa vain että PSKAA. On hetkiä, jolloin on vaivattomampi hengittää ja on hetkiä kun pimeys valtaa kaiken pääni sisällä. Kenelle näistä tunteista kertoisin?
Parisuhteen perusta on luottamus, turvallisuus ja kommunikointitaidot. Jos näitä ei ole, on rakkaus yksin voimaton. Rakkaus on halua taistella ohi vaikeuksien sen toisen ihmisen rinnalla. Luottamus sitä että toinen pitää sanansa, turvallisuus sitä että on arvokas omana itsenään ja sen herkimmänkin pisteen pystyy näyttämään. Ja kommunikointi on epäkohtien ratkaisua ennen kuin ne paisuvat isoiksi.
Mitä sitten auttaa kertoa itsestään ne syvimmätkin huolet ja pelot, hartaimmat toiveet ja unelmat kun vastapuoli ääntään korottaen sanoittaa minun kertomaani kuuntelematta tarkoin? Tuomiten sen puolen minussa, minkä uskalsin viimein tuoda esiin. Sen puolen, joka piiloutui 20 vuotta sitten ja koteloitui aiheuttaen viimein loppuun palamiseni. Onko minun turvallista olla oma itseni? Voinko luottaa että toinen pitää sanansa ja on vierellä läpi tämän helvetin? Voinko luottaa siihen että hänellä on yhtä vahva halu pysyä yhdessä kuin minulla?
Lapset ovat rakkaimpiani, tärkeimmät aarteet elämässäni. Mutta masennuksen keskellä voimani ovat ehtyneet ja toipuakseni minun tulisi jakaa ne vähät voimat lasten, parisuhteen ja oman ajan kesken. Se aiheuttaa sen, etten jaksa olla LÄSNÄ lasteni kanssa kuten ennen, enkä pärjää parisuhteessa kuten ennen ja oma aikakin on houkuttelevaa jättää väliin. Ja koska sairastuin, minulla ei kuulemma ole oikeutta niihin unelmiin, jotka olen viimein löytänyt ja jotka ovat antaneet voimaa synkkinä hetkinä. Esimerkiksi unelmaan isosta perheestä. Kuulemma tahtomalla meidän parisuhteen kasvavan aikuiseksi suhteeksi (kevytmielisen panemisen sijaan), painostan miestäni naimisiin, lapsiin tai asuntolainaan. Eilen irtisanouduin noista, en halua unelmillani painostaa ketään eikä vaikka uuden lapsen ole hyvä syntyä perheeseen, missä jokainen ei sitä täysillä halua. Vaikka olenkin vajaaälyinen ja huonossa kunnossa, ymmärrän sentään tuon.
En tiedä mistä olen oikeutettu unelmoimaan. En kai mistään. Minun on vaikea nähdä itseäni arvokkaana, oikeutettuna mihinkään hyvään tai rakastamisen arvoisena. Lapset ovat antaneet minulle ehdotonta rakkauttaan, heidän seurassaan on loppuviimeinkin hyvä olla. He ovat asia elämässäni, joka ei katoa. Ja he ovat elämäni tärkeimmät.