Risukasaan se aurinkokin…

Takana 6 hyvää päivää. Jumankekka, KUUSI!! Lasten kanssa on hyvä, sylitakiainenkin tuntuu hyvältä tossa sylissä, kotityöt luistaa ja joka aamu jopa harjaan hiuksetkin. Tällainen minä olin! Nyt muistan sen.

Tänään on hieman haparoiva fiilis vielä, eilinen tulokseton keskusteluyritys miehen kanssa painaa mutta vastapainoksi palaveri päiväkodin kanssa lämmittää sydäntä. Iltapäivällä on luvassa taas mun terapia, just nyt tuntuu ettei ole mitään keskusteltavaa. Vaikka sitä on. Ihan täysissä voimissani en ole vaikka ulkoilukin lasten kanssa jo maistuu. Viikonloppuna kävi kaveri kylässä tyttöystävänsä kanssa ja kun kuuntelin tapaa jolla hän naiselleen puhui, uuvuin ja hätäännyinkin. En kestä stressiä vielä. Töihinkin muka jo joutaisin, tämän kaverini sekä mieheni mielestä. Jos joskus on kuunneltava itseään niin nyt, kotona on minun paikkani. Piste. Kaverin mielestä olen yhteiskunnan loinen ja tuleva elämäntapaluuseri. Kivaa puhetta ystävältä, jolle olen uskoutunut masennuksestani ja jota itse olen näiden 16 vuoden aikana tukenut kerran jos toisenkin…

Mutta pilkahtaa se aurinko näköjään minunkin risukasaan, luottavaisin mielin vain kohti kesää. En malta odottaa retkiämme leikkipuistoihin, uimarannalle ja metsiin. Ensi kesästä tulee varmasti onnellinen!