Syväluotausta itseen
Sain huikean inspiraation alkuviikosta mutta blogin tekninen häiriö haittasi kirjoitusta. Sitten se ajatus katosikin. Tällä viikolla olen oikein toden teolla yrittänyt miettiä miksi en muka ansaitse onnea? Tai onnen kyllä haluan ja sitä tavoittelen mutta pääkopan onni on tasapaino, tyytyväisyys ja itsensä pitäminen tyytyväisenä on vaikeaa! MIKSI?!
Viikonloppu meni taas riidellen. Olin kipeä ja mies pitkää päivää töissä. Sitten tein virheen että halusin jatkaa keskiviikkona kesken jäänyttä keskustelua. Sain nimittäin älynväläyksen eri ikäkauden kriiseistä! 30 kriisin merkit osuivat minuun kuin nenä päähän ja tästä tunteesta olisin halunnut keskustella mieheni kanssa. Törmäsinkin naureskeluun ja vähättelyyn. Nyt uudella puhdilla kävin asian kimppuun. Riidaksihan se äityi heti ja mukaan vedettiin taas häät. Ja se, että mies rankaisee minua siitä, etten luota häneen 100% pettämisen jälkeen. Ja kun en luota, ei tule häitä. En edes viitsi koko keskustelua toistaa sillä otsasuoni tykyttää jo nyt. Lopputulemana kuitenkin taas mököttävä mies ja nainen, joka tietää taas enemmän aiheita mistä sulkea suunsa.
Jos puhun opiskeluaikeistani, mies huitaisee kättään ja toteaa ettei mua hyväksytä sinne kouluun. Jos heitän ilmoille puoliläpällä aikomuksen perhepäivähoitajaksi, mies nauraa ettei minusta ole siihen. Jos kerron haaveilevani isosta perheestä, ei musta kuulemma oo siihenkään. MITEN KUKAAN VOI SANELLA MITÄ MINÄ VOIN TAI EN VOI?!? Pitäisi opetella puhumaan, jakaa osan itsestä mutta kuinka kannustavaa tämä on? Miten voin olla avoin kun minulle kerrotaan jo lauseen puolivälissä että nyt meinaan ihan höpöjä?
Siispä annoin taas periksi. Ei nykyinen elämä nyt niin kamalaa ole, olisin vain halunnut työskennellä yhdessä, jotta siitä olisi saanut vielä paremman. On mulla lapset ja katto pään päällä. Mutta annoin periksi vaikka minulla oli unelma. Miksen osaa antaa itselleni lupaa pitää kiinni unelmistani? Edes niistä! Ei vaan miettimättä enempää lasken pääni ja katoan takavasemmalle. Olen kiukkuinen itselleni.