Muuttohommia

Eilen se sitten varmistui. Muutto. 1,5 viikon päästä toiselle paikkakunnalle. Ja vielä mummolan naapuriin, en tiedä mitä mieltä itse olen siitä mutta lapset ja mies on innoissaan. Joskus mietin että onkohan miehen napanuoraa vielä katkaistukaan kun päivittäin soittelee äidille ja sen naapurissa on hienoo asua. Tai sitten olen kade tuosta siteestä.

Mies lupasi hoitaa muuton jottei minun tarvitse stressata siitä mutta huolenaiheeni onkin henkinen. Tässä konkretisoituu se unelmien särkyminen mistä olen aiemminkin kirjoittanut. Minulla piti olla kaikki palikat elämässä hyvin ja yhdessä silmänräpäyksessä se kääntyi päälaelleen. Miehelle muutto on uusi alku, tehdään ”meidän kotia” mutta ääni päässäni käskee vielä olla varovainen. Kuiskuttelee että valheet kuitenkin jatkuvat vielä. Niinkuin taas selvisi uusia valheita, tai mies lähinnä myönsi sen minkä jo tiesinkin. Kun ollaan kerrottu muuttoaikeistamme muille, monet ihmettelevät eikö olisi fiksumpaa ja loogisempaakin ostaa yhteinen kuin mennä vuokralle. Keksi siinä sitten selityksiä kun totuutta et voi kertoa. Miten kertoisinkaan ettei suhteemme ole niin vahva että se kestäisi sitoutumisen?

Katkeruus minussa kasvaa. Yritän nähdä valoisia puolia muutossa ja onhan niitäkin. Pääsee ainakin romuista eroon kun pienempään asuntoon muuttaa. Olen kyseenalaistanut jopa ainaisen haaveeni mennä naimisiin. Mitä se niinkuin oikeasti muuttaa? Pariskunnat pettävät ja eroavat silti. Ihan samat huoltajuusriidat ja vuosien kyräily. Ihan yhtä kipeää se ero silti tekee.

Moni on tyytyväinen vuokra-asumiseen ja onhan siinä puolensa, en halua sitä lytätä. Suruni kumpuaakin siitä, kun seuraavan kodin piti olla omistusasunto. Siitä piti tehdä unelmiemme pesä, missä lasten on hyvä varttua. Tässä pikku hiljaa olen ymmärtänyt ettei unelmamme kohtaa, minun haaveideni maalaisidylli, ruutuesiliina päällä kanoja ruokkien ei kohtaa sen kanssa että mies haluaa pysytellä lähellä työpaikkaansa. Naurattaa ihmisen hölmöys. Minun hölmöt haaveeni, joiden joskus uskoin jopa toteutuvan!