Ylös tuhkasta?

Viime päivät on menneet taas riitelyksi, homma karkaa käsistä ihan pienen asian vuoksi. Olen surullinen ja epätoivoinen. Onko tämä nyt se hetki kun pitäisi ymmärtää erota vai onko tämä ohimenevää? Kestäisin vuosiakin vielä jos vaan joku lupaisi että tää myrsky on ohimenevää.

Ei me riidelty ennen yhteistä lasta, ei me kyllä mistään isoista asioista puhuttukaan. Kunhan oltiin ja naitiin. Haaveilinhan minä häistä ja asuntolainasta, siitä että saisi toteuttaa tuon miehen kanssa ne perus kliseet. Kuitenkin mulle tärkeät asiat. En vaan koskaan puhunut haaveistani. Niin miksi nyt meidän pitäisi osata rakentavasti keskustella kun emme ole sitä aiemminkaan edes yrittäneet? Tiedänhän minä mihin se puhumattomuus lopulta johti, mutta jos vaan sulkisin sydämeni ja palaisin henkisesti aikaan ennen kuopusta. Ei tarvitsisi riidellä, se on kuluttavaa ja pelottavaa.

Salilla käydessäni peilistä vilahti upea nainen. Vihdoinkin! Häivähdys jostain Spice girls henkisestä energiasta, maustettuna kourallisella kyynisyyttä. Ei mutta hetkonen, olin ennen nainen, jota ei voinut kesyttää eikä kahlita. En minä anellut miehiltä hyväksyntää (ihme, sillä muuten elämässä olen aikamoinen lapanen), kestin heitä aikani ja lähdin sitten pois. En minä kyynelsilmin porannut kuinka tärkeä unelma on ollut päästä naimisiin, löytää se unelmien prinssi. En minä epäillyt hetkeäkään ettenkö olisi ollut noille miehille se nainen, josta he mielellään olisivat pitäneet kiinni. Minä se vain kyllästyin ja poistuin paikalta antamatta armoa. Mihin se nainen hävisi? Ehkäpä saan sen kaivettua tuolta pölyn ja tomun keskeltä 🙂

Tuon ajatuksen pyrin pitämään nyt pinnalla. Ei minun tarvitse itkeä miesten perään. Ei nyt eikä koskaan.