Viikonloppu yyhoo

Pitkästä aikaa viikonloppu yksin lasten kanssa. Kerrankin se tuntui jopa vapauttavalta, ei tarvitse riidellä eikä kukaan puhu mielestäni töykeästi lapsille. Päivän suunnitelmista ei tarvinnut neuvotella vaan tehtiin juuri niitä juttuja joota haluttiin. Eli puistoiltiin ja leikittiin tutkimusmatkailijoita lähimetsässä. Vaunuillen ruokakauppaan ja osa ostoksista tietysti unohtui. Ei haitannut, esikoinen lähti innoissaan pyörällä niitä hakemaan.

Kaikesta riidattomuudesta huolimatta päivät kävivät raskaiksi ja pinna kiristyi tappelevien lasten kanssa. Lauantaille oli ihan liikaa puuhaa, olisin halunnut nukkumaan jo kauan ennen lapsia. Sehän tässä pelottaakin, milloin voimani palaavat ja jaksan päivässä muutakin kuin kauppareissun ja leikkipuistossa istuilua? Turha haaveillakaan viettävänsä lomapäiviä lasten kanssa muualla kuin ihan lähistöllä ellei mulla ole aikuinen tukena. Pää haluaisi tehdä ja mennä ja käyttää hyväksi Suomen lyhyen kesän ihanat päivät, kroppa ei vaan kestä.

Ja olihan se ikävää nukkua yksin. Tyhjänä ammottava vieruspaikka houkutteli taas ikävät tunteet ja muistot esiin. Palelin ja valvoin ja kun viimein sain unta, kuopus heräsi. Aamulla oli noustava kun taottiin tuttipullolla päähän. Kaiken päivän tohinan keskellä ei voinut pyytää toiselta hetken taukoa ja vetäytyä hiljasuuteen. Sitä huomasin kaipaavani, että olisi hetken hiljaisuus ja voisi vain istua paikallaan. Jos nyt hengähdit, se kostautui. Tekemättömät asiat kasaantuu, lapset omatoimisina rikkoo astioita ja kun keskittyminen herpaantuu niin ne tappelee keskenään.

Mut ens yön mä nukun!