Oma aika

Poikani on jo puolivuotias, iso mies. Eilen oli neuvola, neuvolantäti kysyi huolestuneena kuinka jaksan. Valehtelin että hyvin. Minun pitäisi kuulemma saada omaakin aikaa. Totta. Puoli vuotta on kulunut enkä yhtenäkään aamuna ole nukkunut pitkään. Puoli vuotta joka yö olen herännyt vauvan kanssa. Puoli vuotta pyörittänyt arkea, vauva kainalossa tehnyt ruuat, siivonnut ja hoitanut isommat lapset kouluun/ eskariin. Puoli vuotta kuskannut lapsia harrastuksiin. Puoli vuotta lenkittänyt koiria.

Osaanhan minä pyytää päästä salille. Se saattaa jäädä jos pitää käydä kaupassa, siivota, lapsilla on jotain tai mies on keksinyt itselleen menoja. En halua kuulostaa katkeralta, sillä itsehän olen tieni valinnut. Mutta se lamppu mikä syttyi, saa kiukun maistumaan suussani. Minä olen siirtänyt omaa aikaani selitellen itselleni että pikkuvauva-aika nyt on tämmöistä. Antaa muiden mennä ja harrastaa jotta he jaksavat. Minä pärjään kyllä vauvan kanssa. 

Entäs se minun jaksamiseni ja tasa-arvoisuus?

En ole edes ajatellut asiaa! Toipuminen vaatii hyviä tekoja itselle, niinpä hyvä tekoni on vaatia omaa aikaa ja olettaa että myös mies pyörittää tätä palettia. Se on ollut paljon poissa, öitä töissä, pitkiä päiviä töissä, harrastukset ja ulkomaanreissut. Ja minä olen vauva kainalossa rämpinyt eteenpäin. Tätähän se on, vauva-arki. Se mikä minua ei harmita, on miehen poissaolojen aikaansaama kokemus ja luottamus omaan pärjäämiseeni. Minun elämä jatkaisi rullaamistaan vaikka hän tulisikin jälleen siihen tulokseen ettei Meidän juttu toimi. Katkonaisia öitä, vaipparallia, hikisiä kauppareissuja ja koiranpaskaa. Sitä se elämä olisi jatkossakin.

Ehkä se vahvuus asuukin minussa. Vahvuus pärjätä. Ehkä tämän kaiken pitikin tapahtua.