Elävä kuollut

Aamulla käynnistyin hitaasti mutta kevätaurinko paistatteli niin kauniisti ikkunoiden takaa että lopulta intouduin meikkaamaankin vähän. En halua taantua kliseisen kotiäidin näköiseksi, hiukset käytännöllisellä nutturalla, päällä valmiiksi oksennuksen värinen paita ja miehen collegehousut. Siistiä ja käytännöllistä.

Kaksi tuntia myöhemmin itkin lohduttomana. Epätoivo ja -usko iski kulman takaa täystyrmäyksen. Tätäkö elämäni on? Aamusta saakka pelkoa siitä, saako päivän suoritettua edes rimaa hipoen läpi. Ei mitään lupauksia huomisesta, ei merkkejä paremmasta fiiliksestä tai unohtamisesta.

Kuivasin kyyneleet ja lähdimme kaupoille kuten sovimme. Menomatkan tsemppasin itseäni, päivä kerrallaan, tunti kerrallaan ja mä selviäisin tästä. Mies keksi vihdoin miksi rakastaa minua, heittäydyn kaikkeen innolla ja omistautuen. Totta, siksi minuun ehkä sattuukin näin paljon. Tämän heittäytymisen henkiselle helvetille voisin mieluusti jättää väliin, kohta 4kk jo syöty lääkkeitä eikä tämä pakokauhu, pelkotilat, itku, epätoivo, tyhjyys, itsensä vihaaminen ja kuolemanhalu vain lopu. En edes löydä sanoja sille tunteelle mikä pahimpina hetkinä valtaa.

On hetkiä, jolloin ainut mikä pitää hengissä, on ajatus siitä että vanhemmat lapseni joutuisivat ksipää isälleen jos kuolisin. En voi siis kuolla.

Kaupan parkkihallissa istuin autoon ja aloin taas itkemään. Pelko iski taas. Ja se paha pääni sisällä alkoi kuiskutella, mies pakenee pian, puhuu nättejä lämpimikseen, ei minua kukaan jaksa, olen tuomittu epäonnistumaan eikä kukaan kelpuuta minua vaimomatskukseen.

Näissä fiiliksissä nukutin poikamme, muut lapset ovat poissa ja mies taas töissä yön. Kömmin tuon tuhisevan paketin viereen ja muistelen kuinka hyvää ihokosketus tekee. Myös äidille.