Käynti pohjalla
Olen itkenyt taas niin monta päivää etten enää edes muista milloin olisi ollut hyvä. Pahin vaihe oli joulun ympärillä, kysymykset velloivat sisälläni mutten saanut puhua. Sitten olimme kipeinä. Tuli uusi vuosi ja lähdin naapurissa ystäväni luona käymään. Olimme miehen kanssa taas ottaneet yhteen, joten fiilis ei ollut kummoinen. Juhlat paljastuivat yllätyskihlajaisiksi.
Aloin itkemään, en kyennyt iloitsemaan ystäväni puolesta vaikka juuri hän on ansainnut sormuksensa. Häät ovat vuoden päästä. Muut vieraat keskustelivat omista tulevista häistään, kaikki he ovat menossa tänä vuonna naimisiin. Minä istuin yksin pöydän nurkassa ja tuijotin salaattiani. Koin äärettömän epäreiluksi sen, että minulta oltiin viety mahdollisuus edes haaveilla tuosta päivästä. Minun kuuluisi olla yksi noista onnellisista eikä pidätellä kyyneliäni nurkassa. Niin valtavan epäreilua!
Olen katkeroitunut. Pakenin juhlista suihkuun ja itkin. Näytin taas hirviöltä ja halusin kuolla mutta huvitin itseäni veikkaamalla kuka juhlavieraista eroaisi ensimmäisenä. Kun en minäkään osaa pitää parisuhteita kasassa niin eivät hekään ole ansainneet onnistua siinä.
Parina seuraavana päivänä oli todella paska fiilis. Toivoin että joku vain tulisi ja tappaisi minut. Mies löytäisi kyllä jonkun uuden rinnalleen, kuopus ei edes muistaisi minua. Ainut mikä saa minut olemaan riistämättä omaa henkeäni on vanhemmat lapset. En halua heille samaa surua äidin menetyksestä kuin minulla on. Ja koska olen nynny. Epäonnistun jo oman kuolemanikin kanssa, missä sitten voisin muka onnistua?!
Polkuni kulkee yhä vahvemmin samoin kuin äitini polku. Hyväksikäyttöä, pettymyksiä, yksinäisyyttä ja lopulta luovutus. En tiedä onko minulla voimia taistella vastaan sillä tämä tuntuu kohtaloltani. Vaikka viimein juteltiinkin mieheni kanssa ja olo hieman parani, jäi moni asia edelleen auki… Päätimme laittaa laina-asian tauolle ja muuttaa vuokralle. Mies lohdutti että ehkä pian, tai ehkä vuosien päästä laina on taas ajankohtainen. Entäs jos minä en olekaan silloin valmis kun miehelle sopii?
Näillä eväillä mennään. Aloitettiin alusta, opitaan tuntemaan toisemme ja mies vannoo edelleen että ollaan ikuisesti yhdessä. Vaikka hän ei siis tunnekaan minua. Tulossa on vuokra-asunto, osoite, joka ei ole koti. Paikka, mihin en voi asettua ja josta en tiedä kauan siellä asun. Nyt kun on hieman parempi päivä, hyväksyn nuo tosiasiat. En voi muuttaa niitä, voin vain tehdä minulle mukavia asioita.
Olenkin luvannut itselleni keskittyä itseeni. Löytää taas se ihminen mikä olen. Se, mikä olen ihan itse. Ilman että olen riippuvainen kenestäkään, ilman että olen osa ketään muuta. Haaste onkin kuinka muistan hyvät asiat myös huonoina päivinä?