Minä itse, arvokas paketti
Eilinen oli puhumisen päivä. Aamu alkoi perheneuvolan puolella ja päättyi mielenterveysyksikköön, illalla vielä itkuinen yhteenveto miehelle.
Saimme kotitehtäväksi ensi viikon pariterapiaan listata asioita joista a. emme halua luopua mistään hinnasta, b. joista voimme neuvotella ja c. jotka mietityttävät tai pelottavat. Kerroin heti etten tiedä muuta tärkeää asiaa kuin kolme lastani, mistä pidän kynsin hampain kiinni. Muut tärkeät olemassaolevat tai vasta haaveet tiedän pyyhkiväni pois jos mulle niin sanotaan. Ymmärsin etten arvosta itseäni!
Milloin olisinkaan!? Arvostinko itseäni hyväksikäytön jälkeen kun jäin vaille asian käsittelyä? Arvostinko itseäni kun murrosiässä aloin olla naisellisempi eikä kotona puhuttu kehon ja mielen muutoksista? Arvostinko itseäni kun huomasin olevani raskaana 15-vuotiaana ja aborttipäätöksen tein siltä pohjalta mitä KUVITTELIN vanhempieni tahtovan? KUKAAN ei kysynyt tahdoinko MINÄ todella sitä. Ennen kaavintaa pieni elämä sisälläni näkyi ultraäänessä, samanlainen pieni kuin nämä kolme rakastani. Itkin ja jäin vaille asian käsittelyä, siitä vain vaiettiin. Arvostinko itseäni kun mietin tulevaa ammattiani ja äidilleni vain lukio oli vaihtoehto? Päättäessäni ammattikoulun hyvin arvosanoin, en saanut valmistujaisjuhlia. Arvostinko itseäni rämpiessäni vuosia miehisessä ammatissa joutuen jatkuvasti näyttämään että pärjään? Joskus myöhemmin olin hyvä työssäni ja ylenin, en osannut uusia tehtäviäni kunnolla ja kun ainut ihminen, joka uskoi silti minuun lähti, jäin ilman tukea ja ohjausta ja tunsin epäonnistuneeni. Arvosta siinä sitten itseäsi.
Ehkä ensimmäinen hetki kun oikeasti ajattelin ja arvostin itseäni oli kun päätin irtisanoutua. Vaikka työpsykologi naurahtaen totesi että minä suurentelen unettomuuttani ja varmasti jaksaisin töissä vielä muutaman kuukauden äitiyslomaani asti.
On helppo olla kynnysmattona kun ei usko ansaitsevansa mitään. Hölmö minä kun nytkään kehtasin ajatella unelmieni toteutuvan. Ei ne olleet toisen osapuolen unelmia. Huomaan taas antavani periksi, haluaisin ja tarvitsisin keskustelua parisuhteessani. Vakuuttelua että meillä on tulevaisuus ja joka olisi jotain muuta kuin tätä, päivä kerrallaan selviämistä, puhumisen pakoilua ja muutosten pelkoa. Mutta toiselle tämä paikallaan värjöttely näyttää olevan sitä mitä tähän hetkeen kaipaa. Niin minä, arvaatte varmaan, sopeudun siihen.
Olo tuntuu niin kovin synkeältä taas vaikka viime viikko oli jo hyvä. Miten ihmeessä mieheni jaksaa minua kun en tee sitä itsekään?