Onnistumisia ja mörköjä
Takana taas pitkä viikonloppu ja edessä pari päivää ilman miestä. Hän lähti työmatkalle ja ihme kyllä minulle se on ihan fine. Miehen ovivuorot ottaa enemmän koville, viime viikonloppuna molemmat yöt töissä ja ensi viikonloppuna näillä näkymin taas molemmat yöt. Vatsalaukku kääntyy vieläkin ympäri kun hän sulkee oven lähtiessään ja hädissään oleva nainen sisälläni huutaa. Mutta minä kestän sen kuin mies!
Yksi erävoitto sattui eilen, päivään mahtui liikaa muuttujia, aikataulua, kiirettä ja hulinaa, olin jo valmiiksi stressissä kun mies vain ilmoitti lähtevänsä pikaisesti metsällä käymään. Auttaisi veljeään pulassa. Minulla meni pasmat sekaisin ja purin sen esikoiseen, mistä tuli vielä pahempi olo. Miehen tullessa takaisin parin tunnin jälkeen, sen sijaan että olisin alkanut kiukuttelemaan, sanoitin mistä paha mieleni johtuu. Kaipasin omaa aikaa, hetken hiljaisuutta, ja sitä en ollut ehtinyt viikonlopun aikana saamaan. Ahdisti kun tiesin olevani yksin lasten kanssa seuraavat päivät ja seuraavalle omalle hetkelle aikaa olisi vasta perjantaina, pikkunen hetki ennen miehen lähtöä ovelle. Ja kaipasin läheisyyttä. Vuosi on alkanut harrastusten parissa eikä aikaa parisuhteelle ole ollut. Mies ymmärsi huoleni! Uskomaton edistysaskel meiltä molemmilta!
Totta puhuakseni yhteinen aika on ollut pelottavan vähissä. Hellyyttä on muttei keskustelua tai seksiä. Puhuminen tärkeistä asioista on nollissa. Seksiä kerran viikossa puoliunessa. Inhottaa ottaa omaa aikaa kun se olisi pois joko lapsilta tai parisuhteelta. Salilla käynti on onnistunut aika hyvin kun olen saanut lapset mukaan mutta viime kerrat nuorin on huutanut koko tunnin siellä lapsiparkissa. Niin jo ajatus treenaamisesta nostaa ärsytyksen taivaisiin. Ja jos joudun treenaamaan niinä iltoina kun muu perhe on kotona, jokainen mut tunteva tietää että jään mielummin kotiin. Minä arvotan asiat niin päin. Lisäksi minulla on pelko että meidän molempien ”oman ajan” vaaliminen onkin naamioitua toisen pakenemista. Puhumisen pakenemista. Yhteentörmäysten pakenemista. Seksin pakenemista. Tämä tasapainoilu oman itsen, parisuhteen ja perheen välillä saa minut hulluksi! Luojan kiitos ei tarvitse vielä töitä mahduttaa mukaan. Terapeutti sanoikin että työnteko ei ole ajankohtaista vielä aikoihin, ottaen huomioon millä tolalla pääni on nyt.
Vaikka salaa välillä itkenkin, alkaa olla jo helpompaa. Vielä kun löytää työkalut noiden isompien lasten kanssa toimimiseen!