Kävin alkuviikosta taas lääkärin juttusilla, hän sentään oli aidosti kiinnostunut hoitamisestani toisin kuin se hoitsu, jonka luona olen ravannut viikottain. Hoitsu luottaa lääkkeiden voimaan kun taas lekuri aikansa kyseltyään totesi ettei minua lääkkeet auta. Toisaalta helpotus sillä sitähän olen itse hokenut mutta toisaalta iski pakokauhu. Jos apu tulee psykoterapian puolelta, kai minä varmasti saan sitä?! Ja pian kiitos. Lähete toiseen yksikköön ja seuraavana päivänä soittoa psykologilta. Nopeaa toimintaa!

Tämä on ollut matka itseeni. Kun kovalevy täyttyy, pitää katsoa taaksepäin niitä tiedostoja, jotka ovat liian suuria tai jopa turhia, ja pienentää niitä. Sen tiedostaminen, että ylisuoritan ja pelkään pahoittaa toisten mieliä, on ollut ratkaisevaa minun kehityksessäni. Suoritan muita varten oman itseni kustannuksella, en osaa vaatia itselleni mitään. Väärien unelmien toteuttaminen ja energian suuntaaminen kaikkialle muualle paitsi omaan hyvinvointiin kostautu. Sitten lyhyessä ajassa töissä uupuminen, raskaushormonit, unettomuus ja sekoilut mun miehen kanssa ajoivat kovalevyni jumiin.

Viime sunnuntaina isommat lapset palasivat kotiin, tein päätöksen suunnata energiaani heihin. Jatkuva paine parantaa parisuhdettamme väsytti. Paine tuli omasta päästäni mutta siellä asuukin se tunteeton orjapiiskuri minkä ruoskaniskuja otan päivittäin vastaan. Koko ajan vähemmän. Muutos kodin ilmapiirissä on suuri, aamupäivät vietän poissa kotoa etten stressaa tekemättömiä kotitöitä, lasten kanssa olen läsnä ja haalin kahdenkeskistä aikaa heidän kanssaan myös, iltaisin olen itsekkäästi painunut salille. Olo on parempi, vieläkin hutera, romahdus saattaa olla seuraavan nurkan takana mutta toistaiseksi jopa kevyt olo! Luin artikkelin introverteista vanhemmista ja tunnistin itseni. Rakastan lapsiani mutta kuten normaalissakin elämässä, väsyn myös heidän seurastaan. Tykkään olla heidän mukana mutten keskellä touhuja. Vähän niinkuin juhlat, tykkään niistä mutten halua ylläpitää hyvää ilmapiiriä. Seuraan sivusta. Se tieto, introvertti äiti, auttoi. Minussa ei siis olekaan vikaa, olen taas ruoskinut julmasti itseäni kun en olekaan pystynyt olemaan se pullantuoksuinen superkotiäiti, joka kokkaa toisella kädellä ja toisella siivoaa samalla kun kasvattaa lapsista kunnon kansalaisia ja muistaa myös miehen moninaiset tarpeet. Kokemus huonosta äitiydestä on lannistavaa! Vielä kun joku kertoisi että on ihan ok olla imettämättä lastaan, ettei se äitiyden hyvyys ole siitä kiinni.

Sen lisäksi että olen antanut kahdenkeskistä aikaa isommille lapsille, olen myös pyrkinyt haistelemaan sitä hetkeä, jolloin uupumus iskee. Ettei tarvitse ärjyä lapsille. Tänään melkein onnistuinkin, palasin lasten kanssa kotiin ja kaipasin hetken täydellistä hiljaisuutta. Kerroin miehelleni suunnitelmani vetäytyä hetkeksi yksinäisyyteen ja hän onneksi ymmärsi. Hetki hengittäen teekupposen äärellä auttoi ja jaksoin taas tsempata iltapalan läpi. Tieto siitä, etten ole hallitsematon hullu vaan peräti jopa lähellä normaalia, on helpottava. Se, että ahdistun äänistä, metelistä tai esim keiton ryystämisestä, ja kartan sosiaalisia tilanteita, ja että ajatus katkeilee tai kun olen vain tavattoman uupunut lasteni seurasta, ei teekään minusta kummajaista. Ne ovat minun ominaisuuksiani. Vau!