Lupasin miehelleni etten hämmennä soppaamme enää yrityksillä keskustella vaikeista asioista. Kysytään ensi kerralla pariterapiassa neuvoa jatkoon. Keskustelu poikkeamatta asiasta ja kiivastumatta on t o d e l l a vaikeaa! Meille molemmille. Silti eilen illalla vielä halusin palata toissapäivän asialistaan. Lähinnä kerroin ahaa-elämyksistäni, en yrittänyt avata keskustelua.

Päivän kun on istunut olohuoneen matolla vauvan kanssa leikkien, ehtii punnita toisenkin kantaa. Lapsiasiassa hän taitaa olla oikeassa. En ole kyennyt omien henkisien lukkojeni vuoksi imettämään kolmea lastani ja jokaisen synnytyksen jälkeen mieliala on painunut enemmän tai vähemmän alas. Vaikka sainkin suunnattomasti iloa saadessani vielä yhden kerran kokea raskaus, synnytys ja ihanan vauvantuoksuinen arki, on pakko myöntää että ehkä minua ei ole tarkoitettu synnyttämään. Luonto yrittää kovasti vihjailla etten minä ole siinä hyvä. Ja sitäpaitsi kolme tervettä lasta on ihme! Minun pitäisi olla kiitollinen heistä eikä haluta lisää omien geenieni jatkoja, joihin ammentaa rakkautta. Tai ehkä haluan alitajuisesti korvata sen pienen hengen, joka ei saanut syntyä silloin 16 vuotta sitten.

Naimisiinmenostakin sanoin. Sanoin ymmärtäväni ettei nyt, tai koskaan, ole sen aika, mutta tahdoin hänen ymmärtävän kuinka paljon minä olin kosintaa odottanut viimeisen vuoden aikana. Olin totaalisen rakastunut mieheeni ja poikamme syntymä teki perheestämme täydellisen. Ympärilläni oli pelkkää rakkautta, en nähnyt muuta. Vaikka mies olikin sanonut kaikki nämä vuodet että vain hölmöt menevät naimisiin, toivoin silti salaa kosinnan tapahtuvan. Poikamme ristiäisissä. Ei. Juhannuksena. Ei. Aina kun miehellä meni töissä pitkään, toivoin hänen poikkeavan sormuskaupoilla, olihan hän tahkonnut ovihommissa rahat jo vaikka millaiseen luomukseen. Ei. Tuli syksy ja kriisi. Päätimme jatkaa yhdessä ja hölmö romanttinen akka minussa nosti päätään. Josko nyt? Synttäreinäni? Ei. Jouluna? Ei. Uutena Vuonna? Ei. Kerran kuljimme kihlasormusmainoksen ohi, mies äkkäsi sen ja oli jo sanomassa jotain. Toivonkipinä lepatti taas. Ja sitten pikku hiljaa lakkasin toivomasta. Sitä mukaa kun päässäni on mustennut, sitä vähemmän olen jaksanut enää toivoa. Miehelle tämä kaikki tuli yllätyksenä. 

Mies vetoaa riidoissamme siihen että perhe-elämä on hälle uutta. Olen hänen ensimmäinen oikea tyttöystävä. En tiedä pitäisikö tämä tulkita niin että minulla olisi sitten paljonkin kokemusta…. 😀 Minä olen aivan yhtä kokematon meidän suhteessamme kuin hänkin. Vaikka minulla olisi ollut kymmeniä tai satoja miehiä tätä ennen, ei ole toista samanlaista. On ollut tapauksia, joista tiesin nopeastikin ettei suhteesta kummoista tule mutta kaitpa nekin on koettava. Ja saatan joskus olla ärsyttävä kun muistelen isompien lasteni vauva-aikaa kuin mikäkin eläkeläinen mutta mieheni unohtaa että muistan niistä ajoista todella vähän. Keskimmäisestä oikeastaan sen huudon lisäksi vain mitä valokuvat kertovat. Ei silloin ollut perhe-elämää, oli epätoivoista räpiköintiä jotta selviäisi hengissä seuraavaan päivään. Ei se ollut rakkautta eikä halua rakentaa suhdetta loppuelämän kestäväksi.

Tämä on rakkautta. Tiedän sen siitä että vaikka kiehuisin riidanhaluisena kotona, kun mies astuu ovesta sisään en voi kuin rakastaa. Vaikka riidellään, riidellään koska yritämme kehittää suhteestamme kestävämpää. Ei siksi että toisen naama ärsyttäisi.

Mutta mitä naimisiinmenoon tulee, pärjää ne toisetkin ilman mokomaa paperilappua. Pääasia, että tahdomme yhdessä rakastaa toisiamme ja olla perhe. Kolmen sukunimen perhe.