Joskus kauan sitten oli aika, jolloin olin juuri menettänyt äitini ja odotin esikoistani. Paljon avoimia kysymyksiä, liian vähän tukea, oli vain eksynyt nuori tyttö mahansa kanssa. Silloinen anoppini, riemuissaan ensimmäisestä lapsenlapsestaan, lupasi tukea ja auttaa minua, hälle saisin kertoa kaikki murheeni.

Ja minä uskoin! Kuuntelin neuvoja, hain tukea sokeasti ja toisen lapsen synnyttyä kun elämä muuttui harmaaksi puuroksi, uskouduin anopille. Olin niin rikki ja väsynyt että tunnustin etten aina jaksa lapsiani. Että on paha olla. Sen sijaan että hän olisi ohjannut minut, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivän, avun luo, hän alkoi kuiskuttelemaan pojalleen että minä olen huono äiti. Lähetti linkkejä eroneuvoihin ja kuinka äidiltä viedään huoltajuus. Eron lopulta tullessa hän jatkoi kaksinaamaisuuttaan ja onneksi tiesin mitä hän puuhaa.

Ihminen, johon olin heikkona hetkenä luottanut, tukeutunut kun ei ollut muutakaan äitihahmoa, käytti minun hyväuskoisuuttani hyväksi. Minä olin nuori ja tyhmä. Nyt sain halpamaisen riidan aikana maistaa taas hölmöyttäni. Luulen että olen ollut liian avoin pääni sisuksista, näyttänyt heikkouteni, sillä sain kuulla että masennustani aiotaan käyttää syynä viedä lapset minulta jos me erotaan joskus. Masennusta, josta yritän kaikin voimin räpiköidä eroon.

Miksi olen taas luottanut?

Vaihtoehdot blogin jatkoa ajatellen on seuraavat kaksi: lopetan kirjoittamisen tai kirjoitan vain hyvistä asioista.