Olen miettinyt viikonlopun ajan mieheni sanoja. ”Jos ja kun me erotaan”. Siihen päälle haluttomuus lainaan niin tiedän asian olevan selvä. Vai tekeekö pääni kepposet? Aloin tyhjentämään kotiamme ja aloitin surutyön. Pariterapiassa mies huikkasi kevyin mielin ettei tämä asunto merkitse meille kummallekaan mitään. Ei niin. Ei tämä ole kuin lapsuudenkotini, täällä on itketty ensimmäinen särkynyt sydän, riidelty teiniangsteissa äidin kanssa, tänne tulin väkisin äitiä naurattamaan hänen viimeisinä elinviikkoinaan. Täältä äiti haettiin sairaalaan kuolemaan. Täällä on pidetty molempien tyttöjeni nimiäiset ja poikamme ristiäiset. Täällä on rakastettu ja vihattu. Ei, tämä talo ei ole minulle suinkaan tärkeä.

Lisäksi minun on nyt piristyttävä. Pakko. Mies jo viimeeksi tuskastui jauhamiseeni. Olen pyrkinyt syyllistämään häntä mahdollisimman vähän, taisin myös luvata leipoa sen lehmän kasvot uudennäköisiksi jos tapaisin sen jossain. Minulla on kuitenkin tarve käsitellä tätä, tarve ymmärtää. Mutta jos en ”parane”, tilanteemme ei etene. Mies saattaakin päättää ettei tästä mitään tule. Päättää minun puolestani etten minä voi antaa anteeksi.

Yritin saada lääkärille aikaa, pakko päästä puhumaan ja keskustelemaan olisiko lääkkeistä apua. En halua rikkoa perhettäni siksi että pääni sisällä möröt huutelevat kilpaa uhkauksiaan. Miten pahasti voikaan ihminen sirpaloitua yhden syksyn aikana? Kun olisi edes joku kelle puhua.