Oli tarkoitus kirjoittaa useammin tätä blogia, tai ainakin saada alulle tämä, mutta nettikatkos päätti toisin.

Enivei, kun paljastui ettei mieheni ehkä haluakaan elää kanssani loppuelämäänsä ja oli jopa harkinnut eroa meidn riitelyn aikana, päätimme molemmat tsempata. Palata ajassa taaksepäin siihen kun oli vielä hellyyttä, toisen huomioimista ja seksiä. Olin ollut tietoinen tunteiden kylmenemisestä, mutta ohittanut synkät ajatukset sillä, ettei elämä aina ruusuista ole. En ollut edes harkinnut eroa moisen pienen riitelyn vuoksi ja se, että toinen olikin, satutti. Samalla se sai minut tekemään ryhtiliikkeen, tuossa miehessä oli jotakin, mitä en halunnut menettää.

Reilu viikko meni loistavasti! Olimme iltaisin kuin pienet jänöt ja päivisin taas pussailimme ja halailimme. Näytti siltä että suunta oli oikea, riitelytkin jäi. Tuli kuitenki tunne, että täytyy leikkiä etsivää (tämä tunne on pitänyt ennenkin paikkaansa). Ja mitäs pirskuttia löysinkään. Tuntemattomalta naiselta viestejä, kovin viattoman oloisia, mutta jokin niistä huokui ettei kaikki ole kohdallaan. Tämä keskustelu tapahtui siis facessa ja seurasin sitä kolmannesta laitteesta. Tuli perjantai ja mieheni painui töihin anniskeluravintolan ovelle. Kaikki oli hyvin. Ulkoisesti. Minä hyökkäsin heti seuraamaan tilannetta ja aikamoinen peli käynnistyikin heti kun mies poistui ulko-ovestamme. Yön pikku tunneille saakka seurasin oksennus kurkussa ja kädet täristen heidän pusi pusi, haistelen alusvaatteitasi ja olisi ihana olla vieressäsi -paskaa. Samaan aikaan laitoin miehelle viestiä, missä pyysin häntä olemaan rehellinen, kaipaako ketään muuta. Ei kuulemma kaivannut, olin hänen ainoa. Kun facessa alettiin jo pyytämään kuvia, puhalsin pelin poikki.

Mies tuli kostein silmin kotiin, pyysi saada anteeksi. Vaikka olenkin aina vannonut jättäväni pettäjän kuuntelematta selityksiä, annoin hänelle vielä tilaisuuden. En tiedä tulenko koskaan luottamaan häneen, tai kehenkään mieheen. Eihän hän ole ainoa, joka on minua pettänyt, itseasiassa jo neljäs. Että tuttua juttua mulle, anteeksianto vain on ensimmäinen laatuaan. Tai ei vielä voi edes anteeksiannosta puhua, mutta mahdollisuuden antamisesta. Mies vannoo että nuo viestittelyt sen naisen kanssa jäivät siihen, totuutta en tiedä enkä vakuutteluista huolimatta voi täysin luottaa. Tahtoisin kyllä.

Surullista kuitenkin on että minä näin liikaa. Armollisempaa olisi ollut saada tietää seksiviesteistä miehen suusta kuin oikeasti nähdä ne. Sillä ne kuvat ovat palaneet verkkokalvoilleni ja jo pienikin muisto niiden suuntaan saa oksennuksen suuhun. Kuinka kauan sitä jatkui, miksi sitä jatkui vielä kun molemmat vannottiin että nyt käännetään kelkka kohti parempaan. Vaihdettiinko kuvia, soiteltiinko kaipuisia puheluita, tavattiinko. Ja mikä kruunaa inhoni on se, että HETI kun ovesta poistui, viestit alkoivat. Siis hyipä h*lvetti. Vastaukset eivät muuta tapahtunutta mutta minun täytyy saada tietää. Täytyy saada se oksennus oksennettua, jotta saan itseni tyhjäksi.

Olo on revitty. Mikä minä olen enää kuin vain tyhjät kuoret? Kaikki mistä haaveilin, romahti. Rakensin niitä huonoille perustuksille. Miten minä, joka epäilen aina kaikkea ja pidän pakoreitin valmiina, en ollut nähnyt merkkejä tästä, vaan kävelin suoraan ansaan? Tämä olo on niin käsittämätön, että vain toinen saman kokenut voi edes aavistaa mistä puhun. Lapset luovat rutiineja ja niitä tarvitsen nyt. Lääkkeeksi siis sitä ja hyviä tekoja itselle. Yritän tuota toteuttaa mutta laihoin tuloksin… Samalla yritän pitää muistissa päällimäisenä mihin rakastuin tuossa miehessä ja yrittää luottaa siihen että kaikki vielä järjestyy. Yrittää oppia taas luottamaan.