Päivät myrskyn jälkeen

Viime päivät ovat olleet vähintäänkin teennäisiä. Hyvin pinnallista jutustelua ja kosketuksen välttelyä. Mies on pitkät päivät töissä ja minä uuvun kotona kipeiden lasten ja muuttohommien keskellä. Viime yönä sentään nukuin kun otin lääkkeeni, selkeästi olo koheni kun veti unetonta unta valvottujen öiden jälkeen!

Eilen illalla uskaltauduin hiukan puhumaan riidastamme, mies oli illan selkeästi haluamassa puhua jostain muttei osannut aloittaa. Aloitin siis itse, niinkuin hän oli pariterapiassa pyytänytkin, ja lyhyesti mainitsin että jos me halutaan jatkaa yhdessä, tän on loputtava. Toisen kerran vuoden sisään näin mieheni itkevän. Hetkeksi jo turhauduin, ei se osaa vieläkään puhua, edes kirota typeryyttämme, mutta sitten sieltä ne tulivat. Keskustelun haparoivat ensi askeleet! Tiesin nyt että hän tosissaan yrittää.

Vaikka nukahdinkin hänen kainaloonsa, oloni on edelleen pelokas ja epävarma. Päässä kiljuu sata kysymystä ja syytöstä, minulla on TARVE käydä riita lävitse mutten halua uusia sitä. Sillä sehän lehahtaa uudestaan käyntiin jos yritän keskustella. Minäkin nyt todella yritän.

Selasin mol.fi sivua, alueen harrastustoimintaa, vapaaehtoistyötä, mitä tahansa mikä veisi minut pois kotoa, ihmisten luo mistä voisin löytää sen ystävän. Tai mistä löytäisin itseni. Olen miettinyt paljon minua. Kuka oikeastaan olen ja mikä on se juttu, mikä kantaa minua. Empatiakyky, hoivavietti ja tarve liikkua ja tehdä asioita. Noista voisin kehittää jotain.