Ponnistelua kohti parempaa

Jos jotain todella haluaa, sen eteen tekee töitä. Ja niin olen tehnytkin. Ymmärränhän minä sen, että suhteemme muuttui täysin kaverisuhteeksi ja vaikka olinkin tyytyväinen tilanteeseen niin olinhan minä kaivannut seksiä. Ehkä siitä oli helppo luopua koska seksi oli muuttunut tylsäksi ja ennalta arvattavaksi. Orgasmit oli taattu mutta sama kaava toistui. Päinvastoin kuin mieheni, ulkopuolisen ihailun sijaan suljin seksin mielestäni. Vaikka koko raskausajan olin himokas, mutta noh, onhan mulla kokoelma leluja. Nyt sitten! Voi juma! Onko se menettämisen pelon tuomaa kiihkoa, kaipuuta, rakkautta vai mitä, mutta silmissä vilkkuu tähdet kuin ilotulitukset ja kerran meni jalatkin alta. Niin upeelta seksi tuntuu nykyisin.  Olen syksyn aikana käynyt viikottain depis-ryhmässä sekä vanhenpainkoulutuksessa. Samoja asioita niissä sivutaan ja yksi ahaa-elämys on ollut jokaisen oma rakkauden kieli. Onhan mies sitä nämä vuodet hokenut että kaipaa kosketusta mutta nyt vasta ymmärrän että se on hälle ominaisin tapa ilmaista ja ottaa vastaan rakkautta. Minä kun taas hukuttaisin läheiseni lahjoihin vain koska rakastan heitä. Ehkäpä tämä oivallus avaa silmiäni.  Pelko typeryyksistä on vieläkin päivittäin mielessä mutta nyt pystyn olemaan jo lietsomatta itseäni. Jopa hieman vahingoniloisesti paistattelen tässä, valitsihan mies minut eikä sitä naurettavaa heitukkaa. ”Mitä jos” ajatukset kuitenkin hiipivät mieleeni, niinkuin nyt kun mies lähti mökille viikonlopuksi. Siellä on kaikki rauha ja aika kirjoitella vaikka mitä. Haluan silti luottaa. Pakko. En voi ikuisesti vahtia aikuista ihmistä, voin vain luottaa siihen että nyt kun fyysisellä puolella alkaa asiat olla jo mallillaan, alkaa Meidän elpyminenkin. Ja jos onnistumme, Meistä tulee vielä parempi.  Mies kuulemma ihailee minussa vahvuuttani. En ole koskaan tuntenut itseäni vahvaksi. En nytkään. Ajattelen vain järkevästi ja toimin vaikka sydän huutaisi tuskissaan. Aasimaisella jääräpäisyydellä nousen vaikka olisinkin kainaloita myöten pskassa. Ehkä näillä syksyn ryhmilläkin on osansa, miksi olen järjissäni.  En ole tainnut koskaan kertoa hänelle, mihin rakastuin. Eikai kukaan kehtaa tunnustaa että rakastui jonkun ulkonäköön niin lujaa että kuin olisi halolla lyöty päähän. Hyvä luonne tuli vain lisäbonuksena. Saan vieläkin sydämeni läpättämään kun muistelen ensimmäistä kertaa nähneeni mieheni alasti. Kuin kreikkalainen jumalhahmo olisi peseytynyt kylpyhuoneessani, niin uskomattoman valtava, voimakas, kaikkea sitä mihin jokainen nainen haluaa tarrautua. Ja tuo kerrostalon kokoinen nallekarhu oli minun. Ei, en ole tainnut tunnustaa tätä, olen vain sepittänyt jotain kliseistä huumorintajusta.  Aion todella nähdä vaivaa että tuo veistos pysyy minun omanani. Uskon että lopussa seisoo kiitos.